Mielessä pyörii miljoona kysymystä. Yksi isoimmista kysymyksistä tällä hetkellä on, olisiko meistä sijaisperheeksi. Jonkinlainen vastaus pitäisi myös saada tammikuuhun mennessä, silloin nimittäin on sijaisvanhemmuuteen suunnatun PRIDE-valmennuksen loppuarviointi. Se käydään yhdessä kahden sosiaalityöntekijän ja meidän kanssamme.
Prosessi jo tähän pisteeseen on ollut melko pitkä ja PRIDE-valmennuksessa käytävien tehtävien seassa on paljon hyviä aiheeseen liittyviä kysymyksiä, joiden pitäisi auttaa vastauksen muodostumisessa.
Ajatus sijais- ja adoptiovanhemmuudesta oli mielessä ensimmäisiä kertoja jo teini-iässä. Olin melko varma siitä, että haluaisin tarjota kodin useammalle lapselle – ja toisaalta melko varma siitä etten omia geenejäni halua siirtää eteen päin. Toisaalta podin erittäin pahaa vauvakuumetta jo 16-vuotiaasta asti ja kun parikymppisenä löysin nykyisen puolisoni, jolla oli samanlaiset ajatukset perheestä nuorena, ei silloin edes pohdittu muuta kuin biologisia lapsia. Joten heillä oli lupa tulla.
Osa teistä tietää tarinamme ja tännekin siitä varmasti kirjoittelen enemmän, mutta vaikeuksien kautta saimme lapsemme. Nuorin on nyt esikoulussa, toisiksi nuorin ekaluokalla ja vanhin neljännellä.
Lapsemme ovat kaivanneet myös lisää sisaruksia ja etenkin kuopuksen syntymän jälkeen lasten vauvatoiveet olivat monta vuotta lähes päivittäisiä. Kuopuksen syntymän (kolmannen pystysektion) yhteydessä minulle tehtiin sterilisaatio. (Siitä lisää toiste.) Lapsille onkin puhuttu koko kuopuksen elämän ajan, että mikäli meille joskus lisää lapsia tulisi, lapsi olisi sijaislapsi.
Ollaan puhuttu siis viimeiset kuusi vuotta myös melko avoimesti sijaislapsista ja erilaisten lasten kotioloista. Siitäkin, että kaikkien kotona ei ole ruokaa, eikä vanhemmat välttämättä huolehdi lapsistaan. Siitä, että on alkoholismia, huumeita, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia, joiden vuoksi lapset jäävät vaille hoivaa, ruokaa ja turvallista aikuista.
Lapsille on syntynyt myös melko hyvä kuva siitä, että sijaisvanhempia tarvitaan koska todella monet lapset tarvitsisivat turvallisen kodin ja perheen. Ja että sijaissisarus olisi ihan samalla tavalla perhettä – vaikka hänellä olisi myös sijaisperheen lisäksi mahdollisia muita sukulaisia tai perheenjäseniä.
Lapsillamme on kaikilla erilaisia toiveita, jotka esim. liittyvät sijaislapsen ikään. Vauvatoiveitakin on, mutta ne olemme torpanneet. Siihen meistä ei enää ole. Vauvavuodet vaativat veronsa ja jättivät jälkensä. Yksi toivoo kaksivuotiasta, yksi oman ikäistä. Yleensä sijaislasten osalta toivotaan, että he tulisivat perheen nuorimmaisiksi. Näin sisarusjärjestys ja suhde uuteen sisarukseen perheen nuorimpana ja uutena tulokkaana säilyisi enemmän luonnollisena. Lasten iän osalta yksi tavoite sijoituksissa on myös, että lapsi voisi biologisesti olla iältään sijaisvanhempiensa lapsi.
Ajatus sijaislapsesta on siis kypsynyt pitkään ja perheessä tuntuisi olevan myös paikka vielä yhdelle. Nyt myös kun lapset on isompia ja elämä on monilta osin vakaammalla pohjalla, myös taloudellisesti, tuntuu olevan se hetki kun tämä voisi olla ajankohtaista. Toisaalta on myös tunne, että joko nyt tai sitten ei koskaan.
Olen lukenut aiheesta paljonkin ja keväällä päätimme ottaa yhteyttä järjestöihin, jotka sijaisvanhemmuuteen valmentavia PRIDE-koulutuksia järjestävät. SOS-lapsikylän toiminta vaikutti parhaimmalta kaikin puolin. He myös soittelivat perään, kyselivät ja olivat kiinnostuneita ja halusivat tulla käymään kotikäynnille. Niinpä tapasimme SOS-lapsikylän sosiaalityöntekijän koko perheemme kanssa ensimmäisen kerran kesäkuussa. Vaihdoimme ajatuksia enemmän ja vähemmän ja päätimme tulla mukaan elokuussa alkavaan PRIDE-valmennukseen.
Ensimmäinen koulutusjakso on pidetty, kotitehtäviä sekä infopaketteja saatu ja viranomaisille erilaisia todistuksia hommattu. Kysymyksiä on edelleen pää täynnä, enkä tiedä vielä mikä on tammikuun loppuarviointikeskustelu tulos, mutta toivon että tämä innostaisi myös mahdollisimman monia muita PRIDE-koulutuksen pariin ja miettimään kysymystä oman perheen kohdalle.
Mukavaa viikonloppua. Kysymyksiä saa esittää ja voisin niihin toisessa blogitekstissä vaikka vastaillakin.
Ystävällisin terveisin, Elina
