Viime päivinä on puhuttanut pääministerimme Ukrainan vierailut sekä lausunnot hävittäjiämme lähettämisestä Ukrainaan.
Aihe puhuttaa syystä.
Vaikka pääministeri ei suoranaisesti luvannutkaan lähettää hävittäjiämme saman tien Ukrainaan vaan kuulemma halusi vain nostaa asian keskusteluun niiden poistumisen vuoksi tulevaisuudessa, on lausahduksessa ja vierailuissa tarkasteltavaa paljonkin.
Lausuntoa enemmän kysymyksiä herättää, miksi pääministerimme ylipäätään oli (taas) Ukrainassa ja miksi pääministerimme hoitaa valtiotason vierailun presidentin kanssa eikä presidenttimme?
Miksi hävittäjiemme kohtalo vuosien päästä otetaan esiin Ukrainassa ja nyt, kun niistä ei ole Suomessa asianomaisten puolesta käyty keskustelua? Miksi suunnitella vuosien päähän käytöstä poistuvien koneiden antamista Ukrainalle, kun tavoite pitäisi olla Ukrainan tilanteen ratkaisemisessa nyt?
Ehkä syytä olisikin terävöittää ja selkiyttää sekä meille kansalaisille että päättäjillemme pääministeriä myöten ulkopolitiikan, presidentin, puolustusministerin ja puolustusvoimien roolia. Kuka johtaa ja vastaa mistäkin ja missä järjestyksessä asioita tuodaan esiin.
—
Helmikuun 2022 jälkeen moni ihminen on muuttanut suhtautumisensa sotaan, asevientiin, Venäjään ja Natoon ääripäästä toiseen. Näin on käynyt monille minunkin tuttaville, mutta näin on käynyt myös meidän poliitikoillemme, pääministeri mukaan lukien.
Siinä missä ennen samat ihmiset olivat kieltämässä aseviennin, vastustivat Natoa, kannattivat puolustusmäärärahojen laskemista, asevelvollisuuden poistamista, miinojen tuhoamista, kannattivat diplomatiaa ja rauhanneuvotteluja, täyttyy puheet nyt pelon ja vihan tuomista täysin vastakkaisista mielipiteistä. Jopa pääministerimme on sanonut ettei rauhasta tule edes neuvotella Venäjän kanssa. Pääministerinkin toki luulisi käsittävän, että sodassa kuolee joka päivä myös lisää ukrainalaisia, joten jos tappamisen haluaa loppuvan, asia on nostettava keskusteluun ja sen eteen aktiivisesti etsittävä ratkaisuja.
—
Mielipiteiden muuttamisessa ei sinänsä ole mitään väärää, kun se tapahtuu tiedon lisääntyessä. Oleellinen huomio ja kysymys siis kuuluukin: Onko ihmisten, kansalaisten tai päättäjien, tieto lisääntynyt?
Ja jos on, mitä tietoa tarkalleen ottaen on tullut lisää ja miksi meidän päättäjillämme ei ole ollut aiheeseen liittyvää tietoa aiemmin?
Historian valossa asiaa tarkastellen meillä on ollut vuosikymmeniä jo pätevät perusteet puolustusvoimien ja asevelvollisuuden olemassaololle. Meillä on ollut tiedossa itänaapurimme toiminta kautta historian ja sekin mitä on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Venäjän ja myös Vladimir Putinin tie on kulkenut sodasta sotaan, Groznyista Kiovaan. (Aiheesta hyvä artikkeli myös Iltasanomissa. )
Venäjän toiminta ja Venäjään liittyvät riskit ovat olleet nähtävissä jo ennen helmikuun 2022 tapahtumia. mm. Tšetšenian sota vuosina 1994–1997 ja vuosina 1999–2009. Georgian sota 2008. Krim/Ukraina 2014, oma lukunsa on vielä toiminta Syyrian sodassa. Samalla venäläiset palkkasotilaat ovat taistelleen Afrikassa Libyasta Mosambikiin.
Venäjä ei ole pelännyt käyttäää asevoimiaan vieraalla maalla ja politiikkaa seuraamalla, on ollut nähtävillä myös riskit Ukrainan tilanteen osalta.
—
Toinen kysymys kuuluukin, jos tietoa on ollut saatavilla aiemminkin, perustuuko äkkinäiset suunnanmuutokset ääripäistä toiseen pikemminkin tunnesyihin: pelkoon ja vihaan? Hyvin usein viimeisen vuoden puheenvuoroista esiin paistavat nuo kaksi tunnesyytä. Etenkin, jos on aiemmin kieltäytynyt näkemästä riskejä ja Venäjän hyökkäyksiä.
Ukrainan lippujen heiluttelu, ukrainan armeijan sotahuutojen lisääminen someen ja pääministerin poseeraus ennestään tuntemattoman ukrainalaisen sotilaan avonaisen arkun vierellä (Iltalehti 10.3.) sekä rauhanneuvotteluiden kieltäminen (esim. Marinin lokakussa Prahassa päästetty lausahdus, joka päätyi laajasti kansainväliseen levitykseen: ”Ainoa ulospääsy konfliktista on se, että Venäjä poistuu Ukrainasta”), ja diplomaattisten puheiden ja Venäjä tuntemuksen puuttuminen sekä lausahdus hävittäjiemme lähettämisestä ukrainaan vuosien päästä, vaikuttavat pikemminkin Ukrainan sotaan hurahtamiselta kuin rauhaan ja tappamisen loppumisen tähtäävien ratkaisujen etsimiseltä.
—
Mikäli äkilliset suunnanmuutokset perustuvat tunnepohjaisiin reaktioihin eivätkä loogiseen päättelyyn ja harkintaan, ovatko päättäjämme kykeneviä tekemään ulkopolitiikan suunnanmuutoksen osalta tämän mittaluokan ratkaisuja ja ovatko tehdyt ratkaisut oikeita?
Voiko Ukrainan sotaan hurahtaa, niin että se saa ihmisen kävelemään oman maan pitkän linjan ulkopoliittisen suunnan, protokollien ja ulkopolitiikan johtosuhteiden yli?
