Anteeksi pyytämisen vaikeus

Elina Lappalainen Oulu Muuri
Kun nyt on taas viime päivät seurannut keskustelua anteeksi pyytämisestä, nousee väkisin mieleen myös anteeksi pyytämiseen liittyvät kasvatuskeskustelut. Koen, että nyt anteeksi pyyntöä ovat paheksuneet nimenomaan ne, jotka taas kasvatuskeskusteluissa vaativat ja pakottavat lasta pyytämään anteeksi, vaikkei lapsi itse sitä edes tahtoisi. Se tuntuu melko ristiriitaiselta.
 
Kun joitakin vuosia sitten luin keskustelua lasten anteeksipyytämisestä hiekkalaatikolla, en tuolloin tiennyt joutuvani vastaavaan tilanteeseen hiekkalaatikolla vielä saman päivän aikana.
 
Kaikilla on varmasti jonkinlainen oma käsitys anteeksipyytämisestä ja sen opettamisesta lapsille. Käsitykset juontavat juurensa monesti myös omaan lapsuuteen ja joko niihin juurtuneisiin tapoihin tai lapsuuden kokemuksien vuoksi hyväksi tai huonoksi todettuihin malleihin.
 
Tuolloin olin erään nettikeskustelijan kanssa samaa mieltä siitä, ettei (pientä) lasta voi pakottaa pyytämään anteeksi eikä se opeta lapselle mitään. Eri mieltä olin kumminkin siitä, täytyykö vanhemman pyytää muilta anteeksi lapsensa puolesta. Mielestäni pitää, sillä lapsi oppii ottamalla mallia aikuisesta. Siksi on hyvä opettaa mallia näyttäen, että pyytää itse anteeksi. Niin silloin kun on itse käyttäytynyt huonosti lasta kohtaan kuin silloinkin, kun lapsi on toiminut väärin jotakuta toista kohtaan. Toki se on kohteliasta myös sille toiselle osapuolelle. Näin koen vieläkin. Se on kohteliasta, tarkoitti sitä tai ei.
 
Vaan tosi paikan tullen anteeksi pyytäminen ei välttämättä olekaan niin yksinkertaista ja helppoa. Ei teekään niin kuin pitäisi tai on itse opettanut.
 
Juttelimme ja istuimme tuolloin erään tutun äidin kanssa hiekkalaatikon reunalla kuopusten leikkiessä laatikolla ja isompien hivenen kauempana, kun huomasin keskimmäisen (tuolloin n. kaksivuotias) pyytävän anteeksi ja halaavan tuon toisen äidin itkevää isompaa lasta. Katsoin hetken ja kysyin mitä tapahtui. Samalla toinen äiti huomasi lapsensa itkevän ja pyysi lastaan syliin. Keskimmäiseni oli huitaissut pyöriessään vahingossa lasta oksalla kasvoihin.
 
Tunnen lapseni. Tiedän miten he reagoivat ja käyttäytyvät esim. riitatilanteessa tai vahingoittaessaan toista tahallaan tai vahingossa. Tunnen keskimmäiseni. Hän oli aidosti pahoillaan. En suuttunut, kysyin mitä tapahtui. Toinen äiti katsoi minua vihaisesti koko ajan. Otin lapseni syliin, sillä tiedän hänen olevan omatoimisuuden, menevyyden ja rohkeuden lisäksi herkkä ja tunteellinen. Rakas, joka toisinaan suree tuntejakin sitä, että on satuttanut toista vahingossa tai sitä että hänelle on korotettu ääntä. Tiedän myös, milloin hän suojelee itseään noilta tunteilta ja koittaa olla kuin ei mitään olisikaan. Ja minähän näin. Minä näin, että hän oli pahoillaan. Halusin pitää sylissä ja kuunnella josko hän haluaisi kertoa vielä mitä tapahtui, ettei asia jää puolin ja toisin vaivaamaan. Ja päästin hänet leikkimään.
 
Kun palasin hiekkalaatikon reunalle, jouduin toisen äidin puhutteluun ja sain kuulla kunniani siitä, kuinka lapset täytyy opettaa pyytämään anteeksi. Myönnän että tässä vaiheessa en todellakaan osannut kommunikoida järkevästi. Menin lukkoon ja tuli jälleen olo, etten yhtään kaipaa hiekkalaatikon reunalla istumista ja väkisin juttelemista sellaisten vanhempien kanssa, joiden kanssa ajattelen kasvatusasioista niin eri tavalla. Se on ihan pirun ahdistavaa ja saa verenpaineen nousemaan.
 
Kommentoin kyllä takaisin. Enkä mitenkään rakentavasti. Enkä todellakaan pahoitellut toiselle vanhemmalle lapseni käytöstä, vaikka juuri niin olin aamulla itse toiseen keskusteluun kirjoittanut. Tuntui siltä, että pikemminkin se toinen vanhempi oli anteeksipyynnön velkaa. Jatkoimme kumminkin keskustelua. Keskustelua omista periaatteista ja ajatuksista anteeksipyynnön takana. Jatkoimme sitä melko pitkään ennen kuin tuli edes puhetta siitä, että keskimmäiseni oli pyytänyt anteeksi ja halannut. Oli ollut aidosti pahoillaan.
 
Niin. Kun ei anteeksipyyntö ole minusta pääpointti, vaan oppi, keskusteleminen, kuuntelu, toisen huomioiminen. Sana ”anteeksi” on lopulta vain pieni osa tuota. Minusta se vähiten merkityksellisin, jos toinen elein ja tuntein osoittaa jo olevansa pahoillaan ja haluavansa auttaa.
 

Jatkoimme myöhemmin hiukan vielä samalla aiheella keskittyen enemmän omiin lapsuuden kokemuksiin anteeksipyynnön osalta. Ja ehkä löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen siitä ettei se sana ratkaise eikä pakottamalla sanomaan ”anteeksi” voi opettaa pahoillaan olemista. Se on vanhempien malli ja esimerkki, joka opettaa. Jos vanhemmat vain pakottavat pyytämään anteeksi, ja lapsi sen ”oppii”, on vaikeaa aikuisena, kun kukaan ei ole käskemässä vieressä ”sano anteeksi”. Sen taidon joutuu itse opettelemaan uudelleen.

Mutta jos on vanhemmat, jotka myös itse ovat pahoillaan ja aidosti pyytävät anteeksi omilta lapsiltaankin, se opettaa taitoja, jotka säilyvät vielä pitkälle aikuisikään. Ja silloin ymmärtää anteeksipyynnön syvemmän merkityksen. Se ei olekaan enää vain sana, joka sanotaan pakosta. Jossain muiden määräämässä tilanteessa. Se on sana, joka tulee kun on oikeasti pahoillaan sattuipa sitten mitä tahansa ja olipa itse syyllinen tai ei. Ja sellaisen sanominen on aina oikein, kun joku sitä anteeksipyyntöä kaipaa. Oli sitten minkä ikäinen tai millaisessa asemassa tahansa.

Osaan pyytää anteeksi lapsiltani. Muiden osalta se on minulle edelleen tosi paikan tullen hankalaa, vaikka muuta väittäisi. Ja olen siitä pahoillani.

Elina

Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti, joka yrittää ratkoa arjen haasteita  ja kasvaa yhdessä puolison ja lastensa kanssa.

Ps. Lue myös blogiteksti: Olisiko meistä sijaisvanhemmiksi?