Ulko- & suurvaltapolitiikka

Kuva Ukrainan reissulta 6.12.2008
Törmäsin alkuviikosta Mustajärven kirjoitukseen ns. Isäntämaasopimus kakkosesta, josta Niinistö parhaillaan keskustelee Yhdysvaltain kanssa.
 
Ruotsin televisiolle antamassaan haastattelussa Niinistö sanoo pitävänsä puolustussopimusta suurena muutoksena, jopa melkeinpä suurempana kuin Nato-jäsenyyttä.
 
”Omassa puolustussopimuksessaan Norja on luovuttanut Yhdysvaltain asevoimien käyttöön neljä suurta aluetta. Kyse on kolmesta sotilaslentokentästä ja rannikolla sijaitsevasta laivasto- ja sukellusvenetukikohdasta.
 
Yhdysvallat aikoo käyttää Norjan luovuttamia alueita myös raskaiden aseiden ja asejärjestelmien varastointiin. Yhdysvallat on esittänyt maamme ulkopoliittiselle johdolle halunsa perustaa asevarastoja myös Suomeen.”
 
Monikaan ihminen, poliittisesti aktiivinen, kansanedustaja tai sellaiseksi pyrkivä, ei tunnu olevan perillä mitä Nato-jäsenyys tai esimerkiksi edellä mainittu puolustussopmus käytännössä tarkoittaa Suomen osalta, kuka päättää ja mistä.
 
Sillä kannattaako tai vastustaako Natoa, ei ole väliä, kun prosessi joka tapauksessa on jo meneillään. Ihmisten olisi kuitenkin hyvä olla perillä Naton toiminnasta ja siitä miten se vaikuttaa Suomeen, päätöksentekoon ja ulkopolitikkaan – oloomme suurvaltapolitiikan välissä.
 
Moni luulee, että esim. noiden sopimusten ja jäsenyyden jälkeen kansanedustajilla olisi vielä valta päättää ja esimerkiksi sanella tuleeko Suomeen kv-joukkojen tukikohtia tai minne niitä tulee.
 
Väitän, että käsitys on virheellinen. 
 
Noista asioista sovitaan erittäin todennäköisesti jo parhaillaan puolustus- ja natojäsenyyssopimusten kanssa. Kun asioista on tehty sopimukset ja jäsenyys on taskusssa, noista asioista päätetään isommissa kv-pöydissä. Jos niitä asioita jossain muodossa tuodaan eduskuntaan, on kyse ennalta isommissa pöydissä sovituista asioista, joiden osalta eduskunta toimii vain kumileimasimena.
 
Ja tämä on se syy minkä vuoksi mielestäni olisimme tarvinneet ja tarvitsemme edelleen laajempaa keskustelua Natosta, sen roolista, muuttuneesta päätöksenteosta ja ulkopoliittisesta linjasta.
 

Suomen linja muuttui radikaalisti suurvaltapolitiikn ulkopuolella pysytelleestä neutraalista maasta suoraan suurvaltapolitiikan etulinjaan. Vieläpä tilanteessa, jossa Kiinan ja Yhdysvaltain kiristyvät välit uhkaavat kärjistyä kahdella rintamalla.

Ulkopolitiikan osalta kysymys siis pitkälti näkemyseroissa on siitä, uskooko Suomen joutuvan sotaan Venäjän kanssa Naton myötä, kun Suomesta tulee yksi osapuoli Kiinan ja Yhdysvaltain proxy-sodassa (sota, jota valtiot käyvät keskenään muiden mailla). Vai  ajatteleeko Suomen joutuvan sotaan joka tapauksessa, jolloin valinta jonkin suurvallan etupiiriin kuulumisesta on päästy itse valitsemaan.

Sikäli siis voidaan ajatella, että Ukrainan sotaa halutaan pitkittää, jotta sota voidaan keskittää Ukrainaan sekä mahdollisesti Taiwaninsalmeen aasiaan sitoen Venäjän ja Kiinan kädet näihin sotiin ja pitää muut maat hyökkäysten ulkopuolella.

Sen sijaan oletus siitä, että Ukrainaa tukemalla aseellisesti saataisiin sota Ukrainassa loppumaan ja Venäjä kukistettua, on erittäin epätodennäköinen. Etenkin mikäli Kiina toimii Venäjän liittolaisena ja antaa Venäjälle aseellista ja taloudellista tukea Ukrainan sotaan. 

Sitä tukea ei millään Venäjä-pakotteella eikä oikein edes Kiina-pakotteella saada kumottua. Tuollaiset talouspakotteet myös iskisivät Eurooppaa ja Yhdysvaltoja suoraan omaan jalkaan pahemmin kuin Venäjään kohdistetut pakotteet. Toki olisi tarkasteltava myös sitä, onko niistäkään ollut todellista hyötyä.

Suurvalta politiikan näkökulmasta pitäisi siis ymmärtää sekin, että Yhdysvallat & NATO tarvitsevat Suomea jopa enemmän kuin Suomi heitä. Ja tämä näkökulma olisi hyvä myös ymmärtää ja ottaa huomioon sopimuksista neuvotellessa. Suurvaltapolitiikka huomioiden Suomella olisi myös neuvotteluvaltteja. Joskin pelkään ettei niitä hyödynnetä, vaan suuressa nato-innokkuudessa ollaan valmiit jopa meille epäedullisempiin sopimuksiin, jolloin Suomelle ei jää enää tosiasiallisesti mahdollisuutta päättää siitä mitä joukkoja ja milloin maaperällämme liikkuu.

Mutta tarvitseeko Suomen enää päättääkään itse mistään ulkopolitiikan suhteen, kun puoli on jo valittu ja neutraliteettiys jätetty taakse?

Voiko Ukrainan sotaan hurahtaa?

Iltalehden juttu Ukrainan vierailusta sekä REUTERSin kuva hautajaisista.

Viime päivinä on puhuttanut pääministerimme Ukrainan vierailut sekä lausunnot hävittäjiämme lähettämisestä Ukrainaan.

Aihe puhuttaa syystä.

Vaikka pääministeri ei suoranaisesti luvannutkaan lähettää hävittäjiämme saman tien Ukrainaan vaan kuulemma halusi vain nostaa asian keskusteluun niiden poistumisen vuoksi tulevaisuudessa, on lausahduksessa ja vierailuissa tarkasteltavaa paljonkin.

Lausuntoa enemmän kysymyksiä herättää, miksi pääministerimme ylipäätään oli (taas) Ukrainassa ja miksi pääministerimme hoitaa valtiotason vierailun presidentin kanssa eikä presidenttimme?

Miksi hävittäjiemme kohtalo vuosien päästä otetaan esiin Ukrainassa ja nyt, kun niistä ei ole Suomessa asianomaisten puolesta käyty keskustelua? Miksi suunnitella vuosien päähän käytöstä poistuvien koneiden antamista Ukrainalle, kun tavoite pitäisi olla Ukrainan tilanteen ratkaisemisessa nyt?

Ehkä syytä olisikin terävöittää ja selkiyttää sekä meille kansalaisille että päättäjillemme pääministeriä myöten ulkopolitiikan, presidentin, puolustusministerin ja puolustusvoimien roolia. Kuka johtaa ja vastaa mistäkin ja missä järjestyksessä asioita tuodaan esiin.

Helmikuun 2022 jälkeen moni ihminen on muuttanut suhtautumisensa sotaan, asevientiin, Venäjään ja Natoon ääripäästä toiseen. Näin on käynyt monille minunkin tuttaville, mutta näin on käynyt myös meidän poliitikoillemme, pääministeri mukaan lukien.

Siinä missä ennen samat ihmiset olivat kieltämässä aseviennin, vastustivat Natoa, kannattivat puolustusmäärärahojen laskemista, asevelvollisuuden poistamista, miinojen tuhoamista, kannattivat diplomatiaa ja rauhanneuvotteluja, täyttyy puheet nyt pelon ja vihan tuomista täysin vastakkaisista mielipiteistä. Jopa pääministerimme on sanonut ettei rauhasta tule edes neuvotella Venäjän kanssa. Pääministerinkin toki luulisi käsittävän, että sodassa kuolee joka päivä myös lisää ukrainalaisia, joten jos tappamisen haluaa loppuvan, asia on nostettava keskusteluun ja sen eteen aktiivisesti etsittävä ratkaisuja.

Mielipiteiden muuttamisessa ei sinänsä ole mitään väärää, kun se tapahtuu tiedon lisääntyessä. Oleellinen huomio ja kysymys siis kuuluukin: Onko ihmisten, kansalaisten tai päättäjien, tieto lisääntynyt?

Ja jos on, mitä tietoa tarkalleen ottaen on tullut lisää ja miksi meidän päättäjillämme ei ole ollut aiheeseen liittyvää tietoa aiemmin?

Historian valossa asiaa tarkastellen meillä on ollut vuosikymmeniä jo pätevät perusteet puolustusvoimien ja asevelvollisuuden olemassaololle. Meillä on ollut tiedossa itänaapurimme toiminta kautta historian ja sekin mitä on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Venäjän ja myös Vladimir Putinin tie on kulkenut sodasta sotaan, Groznyista Kiovaan. (Aiheesta hyvä artikkeli myös Iltasanomissa. )

Venäjän toiminta ja Venäjään liittyvät riskit ovat olleet nähtävissä jo ennen helmikuun 2022 tapahtumia. mm. Tšetšenian sota vuosina 1994–1997 ja vuosina 1999–2009. Georgian sota 2008. Krim/Ukraina 2014, oma lukunsa on vielä toiminta Syyrian sodassa. Samalla venäläiset palkkasotilaat ovat taistelleen Afrikassa Libyasta Mosambikiin.

Venäjä ei ole pelännyt käyttäää asevoimiaan vieraalla maalla ja politiikkaa seuraamalla, on ollut nähtävillä myös riskit Ukrainan tilanteen osalta.

Toinen kysymys kuuluukin, jos tietoa on ollut saatavilla aiemminkin, perustuuko äkkinäiset suunnanmuutokset ääripäistä toiseen pikemminkin tunnesyihin: pelkoon ja vihaan? Hyvin usein viimeisen vuoden puheenvuoroista esiin paistavat nuo kaksi tunnesyytä. Etenkin, jos on aiemmin kieltäytynyt näkemästä riskejä ja Venäjän hyökkäyksiä.

Ukrainan lippujen heiluttelu, ukrainan armeijan sotahuutojen lisääminen someen ja pääministerin poseeraus ennestään tuntemattoman ukrainalaisen sotilaan avonaisen arkun vierellä (Iltalehti 10.3.) sekä rauhanneuvotteluiden kieltäminen (esim. Marinin  lokakussa Prahassa päästetty lausahdus, joka päätyi laajasti kansainväliseen levitykseen: ”Ainoa ulospääsy konfliktista on se, että Venäjä poistuu Ukrainasta”),  ja diplomaattisten puheiden ja Venäjä tuntemuksen puuttuminen sekä lausahdus hävittäjiemme lähettämisestä ukrainaan vuosien päästä, vaikuttavat pikemminkin Ukrainan sotaan hurahtamiselta kuin rauhaan ja tappamisen loppumisen tähtäävien ratkaisujen etsimiseltä.

Mikäli äkilliset suunnanmuutokset perustuvat tunnepohjaisiin reaktioihin eivätkä loogiseen päättelyyn ja harkintaan, ovatko päättäjämme kykeneviä tekemään ulkopolitiikan suunnanmuutoksen osalta tämän mittaluokan ratkaisuja ja ovatko tehdyt ratkaisut oikeita?

Voiko Ukrainan sotaan hurahtaa, niin että se saa ihmisen kävelemään oman maan pitkän linjan ulkopoliittisen suunnan, protokollien ja ulkopolitiikan johtosuhteiden yli?

Sensuroimaton Päivärinta

Sensuroimaton_päivärinta_Elina_Lappalainen

Kun tulee mahdollisuus nolata itsensä kunnolla, tilaisuuteen kannattaa tarttua. Vai mitä?

Keskiviikkona olin Mikael Jungnerin kanssa keskustelemassa päivän polttavista puheenaiheista (bilekohu, energiakriisi, pääministeri-instituutti..) Sensuroimattoman Päivärinnan suorassa lähetyksessä. Ohjelma katsottavissa linkistä. Kiitos Susannelle ja Mikaelille erittäin mielenkiintoisesta keskustelusta.

https://lnkd.in/d4VYxssw

Mistä asioista pääministeri päättää? Milloin energia-asiat olisi tullut nostaa hallituksessa esiin? Onko päättäjillä aikaa perehtyä tarpeeksi? Kuka asioista päättää? Mitä tulisi energia-asioiden osalta nyt sitten tehdä? Ketä olisi pitänyt lähettää neuvottelemaan Uniper-sotkuista? Onko festareille lähteminen Uniper-sotkujen kokoustamisen sijaan huonoa harkintakykyä vai onko kyse vain siitä, että pääministerilläkin on oikeus saada iloa, valoa ja hauskuutta? Onko näistä otettu opiksi? Ja miten opiksi ottaminen näkyy pääministerinkin Eurooppa Foorumin tilaisuudessa mainitsemassaan tulevaisuuden yhteiskunnan kokonaan digitalisoitumisessa ja siihen liittyvissä riskeissä?

Pääministeri

En ole tähän asti kommentoinut pääministerin kuvia, ulkomaanmatkoja, bileitä, kännejä tai festareita, koska olen pitkälti samaa mieltä ettei niillä periaatteessa pitäisi olla merkitystä. 

Eikä niillä olisikaan, mikäli ne olisivat yksityisiä ja pääministerillä olisi myös harkintaa siinä keneen luottaa ja mitä tekee. Ja mikäli työt tulisi hoidettua hyvin: on puhelimet mukana ja itse siinä kunnossa, että pystyy pääministerin tehtävät hoitaa mikäli käsky käy.

Tässä ei ole kyse pääministerin sukupuolesta, iästä, lapsista tai edes puoluetaustasta. On kohuja ja eroja syntynyt vähemmästäkin. Asioista, jotka eivät välttämättä vaikuta edes ministerin tehtäviin ja työhön.

Ongelmana tässä on pääministerin huono harkintakyky ja politiikan puuttuminen. 

Tiedostan varsin hyvin brändin rakentamisen ja viestinnän merkityksen politiikassa. Ilman toimivaa brändiä ja kohdeyleisöön uppoavaa julkisuuskuvaa, ei saa ääniä eikä pääse politiikassa eteen päin.

Toki vaikka tuon asian osalta toivoisi asioiden olevan toisin ja merkitystä olevan näytöillä, ei tuohon voi puuttua, koska äänestäminen on mitä suurimmissa määrin mielikuvien mukaan äänestämistä.

Siihen Marin onkin kiinnittänyt viime vuodet huomiota paljon: oman brändin rakentamiseen ja julkisuuteen/ julkisuuskuvaan. Pääministeri on keskittynyt koko kauden rakentaman coolia brändiä ja esiintymään mediassa vain silloin kun se sopii brändiin ja tulee kiva fiilis.

Marinin osalta ei voida kiistellä poliittisista mielipiteistä ja toimintatavoista, koska niitä ei juurikaan ole. Hän ei johda politiikkaa toimillaan tai ongelmanratkaisuehdotuksillaan. 

Myöskään media ei niistä kirjoita, koska niitä ei ole.  Jos suosio pohjautuisi tekoihin ja ehdotuksiin, puhuisimme politiikasta emme muodista ja bileistä.

Itse odotan poliitikkojen – ikään, sukupuoleen ja lapsilukuun katsomatta – täyttävän mediatilan politiikalla. Tällä hetkellä ei kuitenkaan tule ehdotuksia huoltovarmuudesta, ei terveydenhoidon kriisin ratkaisemisesta, ei energian – sen enempää polttoaineen kuin sähkönkään – riittävyydestä & lisäämisestä, ei yhä kasvavasta inflaatiosta & talouskriisistä, ei ulkomaalaisten maakaupoista, ei hoitajapulasta..

Pääministerin tulisi johtaa politiikkaa ja päätöksentekoa. Pääministeri ei ole vain tavallinen kansalainen, vaan hänen vastuunsa on aivan eri luokkaa. Pääministerin on kyettävä ratkomaan päällä olevia ongelmia.

Valtion menot ovat kasvaneet, velkaa on otettu kymmeniä miljardeja, eikä edes isoja hankintoja ole turvattu (esim. inflaation vaikutus miljardien hävittäjähankintoihin tulevien vuosien aikana). Verohallinnon tekemä valvonta paljasti 391 miljoonaa euroa maksamatta jääneitä veroja vuonna 2022. Valvonnassa paljastuneiden, maksamatta jääneiden verojen määrä on 17 prosenttia suurempi kuin vuonna 2020. Monilla on talousvaikeuksia, niin yksityiset kuin yritykset velkaantuvat. Joka kymmenes suomalaisista on ulos­otossa ja määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Puoli miljoonaa ihmistä syö mielialalääkkeitä ja määrä on kasvanut parissa vuodessa 100 000 henkilöllä.  Masennuksen hoitoon tarkoitettujen SSRI-lääkkeiden alaikäisten käyttäjien määrä on kaksinkertaistunut. Energian hinta on noussut räjähdysmäisesti ja ruoanhinta seuraa perässä.

Terveydenhuolto on kriisissä: meillä on poliittisilla päätöksillä viimeisen parin vuoden aikana vain vauhditettu terveydenhuollonkriisiä minkä seurauksena meiltä puuttuu 16 000 hoitajaa. Aloituspaikkojen määrä ei poista ongelmaa – alalle ei löydy halukkaita ja paikkoja jää täyttämättä. Ihmiset jää hoitamatta ja ongelmat kasvavat.

Joten kohu pääministerin harkintakyvystä on aiheellinen ja tarpeellinen. Valtion ylimmissä tehtävissä ei ole varsinaista vapaa-aikaa eikä voi käyttäytyä kuten tavantallaaja tai musapiirijulkkis. 

Tehtävä edellyttää harkintakykyä – myös sen osalta missä ja miten vapaa-aikansa viettää. Siitä ei voi syyttää videon leviämistä vaan henkilöä joka on mennyt bileisiin, jossa mahdollisesti vedetään laittomia bilehuumeita ja vielä kuvataan illanviettoa tallenteelle.

Poliittisia ratkaisuehdotuksia talous-, energia-, ruoka- & terveyskriisiin odottaen. Jos niitä ei löydy, suosittelen vaihtamaan ammattia tai tehtävää.

Hillitön himmeli liikenneverojen tilalle?

(Julkaistu alunperin 3.1.2017 19:09 Uuden Suomen Blogissa)

Liikennekaari ja ihanne Suomesta osakeyhtiönä on saanut kiedottua kepun päättäjineen pauloihinsa. Rohkeus kritisoida, rohkeus olla erimieltä ja nähdä asioissa laajemmalle kuin omaan valta-asemaan ja uraan on kadonnut.

Valtion omistusten ja toimintojen yhtiöittäminen itsessään on samaa politiikkaa, mitä on harrastettu jo pidemmän aikaa riippumatta puolueista, jotka kulloinkin vallassa ovat. Voisi jopa väittää, että pitkän linjan politiikkaa johtaa aivan muut kuin puolueet jäsenineen tai äänestäjät.

Yhtiöittäminen itsessään – vaikka valta ja omistus valtiolla ja/tai maakunnilla säilyisi – muuttaa kumminkin päätöksentekoa merkittävästi. Samalla se vaikuttaa – ellei lakimuutosta asiaan tehdä – tietojen julkisuuteen. Yhtiöittämisessä (edelleen: vaikka omistus säilyisi julkisella), päätökset tehdään eri koneistossa kuin nykyisin, mutta mukaan tulee myös yhtiölaki, joka mahdollistaa tietojen salaamisen.

Tämä on se punainen lanka, josta moni on huolissaan.

Toki yhtiöittämisen jälkeen toimintoja on helpompi myydä myös kokonaan tai osittain julkiselta yksityiselle sektorille – se taas riippuu tulevista päättäjistä ja heidän tahdostaan.

Isompi ongelma ja kritiikin kohde on kumminkin yhtiön toimintojen ulkoistaminen yksityisille.

Liikennekaaresta puhuttaessa se tarkoittaisi esimerkiksi liikenneverojen keräämistä seurantalaitteiden ja yksityisten firmojen avulla. Liikenneveroja ei siis kerättäisi enää veroperustein ja julkisen sektorin kautta kuten nykyisin. ”Liikenneministerin mukaan esimerkiksi vakuutusyhtiöt, teleoperaattorit ja autokauppiaat voisivat jatkossa käydä autoilijan kukkarolla.” (MT, 27.12.2016.)

Jotkut puhuvat yhtiöiden sementoinnista. Niistä en kumminkaan ole kuullut yhdenkään päättäjän (tai Bernerin & Sipilän) puhuvan enkä usko lisäbyrokratian tulevan kysymykseen, kun tavoite on purkaa normeja ja vapauttaa julkisen sektorin toimintoja yksityisille.

Kiinnostaisi kuulla millaisia asiantuntijoita, asiantuntijajärjestöjä ja eturyhmiä tämän hankkeen osalta on kuunneltu. Mistä idea infran yhtiöittämiseen ja ajoneuvojen seurantaan todella juontaa juurensa? Kuka omistaa yhtiön/yhtiöt, joilla on tekniikka tähän? Jollainhan se on pakko olla, jos tavoite on ottaa seurantalaitteet käyttöön jo 2018.

Huonossa kunnossa olevat liikenneväylät

Osa perustelee uutta rahoitustarvetta sillä, että nykyisin tieliikenteeltä peritään eri maksuina 7 mrd ja teihin ohjautuu vain n. 1 mrd loppujen mennessä valtion pohjattomaan kassaan.

Onko ajatus poistaa muut autoiluun liittyvät verot ja tehdä vielä mahdollisesti kuuden miljardin lisälovi valtion budjettiin? Vai jättää nykyiset maksut ja kerätä niiden päälle lisää rahaa, jotka ohjataan liikenteeseen ja tieverkoston ylläpitoon?

Miksi lisäraha on kerättävä juuri seurantajärjestelmän avulla eikä kuten monissa muissa maissa, eli autimatisoiduin tietullein?

Entä missä vaiheessa autojen seurantalaitteet tulivat mukaan kuvioihin? En muista, että keskustalla (puoluekokouksella) olisi asiaan ollut koskaan myönteistä kantaa?

Yritin etsiä keskustan ja sen edustajien kannanottoja aiheeseen liittyen vaikkapa tuolta 2013 vuodelta, jolloin Ollilan työryhmän raportti julkistettiin. En itse löytänyt mitään asian puolesta. Ellen aivan väärin muista, erityisesti vihreä innostuivat raportista, kilometriverosta ja ehdottivat jopa seurantalaitteita autoihin. Muistelisin myös, että Keskusta edustajineen vastusti esitystä jyrkästi. Saa korjata mikäli muistan väärin.

”Enemmistö eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunnasta ei kannata uutta esitystä kilometriverosta, kirjoittaa Aamulehti. Varsinkin oppositiopuolueiden keskustan ja perussuomalaisten kansanedustajat pitäytyisivät mieluummin nykymallissa.” (ESS, 22.12.2013.)

Mikä siis muuttui? Ja onko tästä seurantalaitepuolesta tehty yhtään ainoata selvitystä? Esimerkiksi turvallisuusselvitystä? Ihan vain, jos sattuisi löytymään valtio tai terroristijärjestö X, jota kiinnostaisi tällainen järjestelmä, sillä kerätyt tiedot ja sen mahdollinen etäkäyttö muussa kuin liikennerikkomuksia tekevien seurannassa ja etähallinnassa.

Koronapassi ja digiturvallisuus

Digiturvallisuus

Ministerit Kiuru ja Marin ovat ajamassa koronapassin laajentamista koskevaa lainsäädäntöä hallituksen esitykseksi ja sen jälkeen eduskunnan päätettäväksi. STM pyysi koronapassin laajentamiseen eli EU:n digitaalisen rokotetodistukseen lausuntoja 17.1. mennessä. Jätimme Järjen ääni ry:n kanssa pitkän yhteisen asiantuntijalausunnon, jossa mukana oli myös digiturvallisuutta käsittelevä osio. Käsittelen tässä tekstissä aihetta hieman pidemmästi.

STM puhuu lausuntopyynnössään ja esitykseessään toistuvasti nimenomaan EU:n digitaalisesta rokotetodistuksesta. Lausuntopyyntö siis ainakin nimikkeiden sekä sisällön osalta muuttaa nyt käsitteillä olevan koronapassin samaan muotoon, josta EU on aiemmin linjannut rokotetodistuksiin liittyvässä lainsäädännössä.

Tietoturva, kyberturvallisuus, kansalaisturvallisuus: EU on useaan kertaan ottanut kantaa GDPR-asioihin liittyen. On kiinnitetty huomioita ja kritisoitu suurten teknologiajättien keräämää dataa ja datan keräämiseen, tallentamiseen ja käyttöön liittyviä riskejä. EU:n digitaalisella koronapassilla /rokotetodistuksella astutaan GDPR ja tietoturvan osalta erittäin isoon miinakenttään.

Kyse ei ole enää vain ihmisten itse sosiaaliseen mediaan jakamista kuvista, tiedoista, mielipiteistä ja digitaalisesta käyttäytymisestä. Kyse ei myöskään ole enää yksittäisten terveyspalveluita tarjoavien organisaatioiden tietojärjestelmistä ja niiden tietoturvallisuudesta.

EU:n digitaalisella rokotetodistuksella ollaan luomassa koko EU:n käsittävää tietopankkia, tietojärjestelmää, joka kokoaa ihmisten henkilö-, terveys- ja pankkitietoja samaan pilvipalveluun. Palveluun, jonka hallinta, käyttö ja lainsäädäntö ovat komission vastuulla. EU:n tekemiä päätöksiä erilaisista digitaalisen identiteetin ja rokotetodistuksen osista ollaan jo ujutettu myös Suomen lainsäädäntöön useamman vuoden ajan.

Yksi esimerkki löytyy Valtioneuvoston U-kirjelmästä (U 41/2021 vp), jossa pyritään edistämään eurooppalaisen digitaalisen identiteetin kehyksen vahvistamista. Tähän toki valtioneuvosto kommentoi alustavasti näin: “Valtioneuvosto pitää tarpeellisena, että sähköisen tunnistamisen järjestelmien ilmoittamiseen liittyvään menettelyyn luodaan uusi vaihtoehtoinen menettelytapa, sertifiointi, ja suhtautuu myönteisesti mahdollisuuteen osoittaa tunnistusjärjestelmän vaatimustenmukaisuus sertifioinnin avulla.”
 

“Jatkovalmistelussa on huolehdittava, että komissiolle annettavat valtuudet ovat oikeasuhtaisia, tarkoituksenmukaisia, selkeitä ja tarkasti rajattuja. Valtioneuvosto kiinnittää huomiota siihen, että säädös- ja täytäntöönpanovaltaa ei voida kuitenkaan siirtää komissiolle säädöksen keskeisten osien osalta. “

Haluankin korostaa, että valtionneuvosto ja STM ottaisivat saman vähintäänkin varovaisen – mieluiten kriittisen ja kielteisen – kannan EU:n digitaalisen rokotetodistuksen käytön laajentamisesta ja sen mahdollisesta liittämisestä muuhun EU:n tietojärjestelmään.
 

EU:n digitaalinen rokotetodistus ei voi olla vain STM:n lausunnon ja lainvalmistelun varassa. Lakimuutos EU:n digitaalisesta rokotetodistuksesta tulee käsitellä vielä laajasti myös sisäministeriön, puolustusministeriön, oikeusministeriön, liikenne- ja viestintäministeriön sekä työ- ja elinkeinoministeriön osalta. Mikäli koronapassi muutetaan EU:n digitaaliseksi rokotetodistukseksi ja sen käyttöä voidaan edellyttää maan sisäisten palveluiden saamiseen, työelämään pääsemiseen ja mikäli siihen liittyy myös IT- ja tietoturva-asiat, tulee asiaa käsitellä myös paljon nykyistä laajemmin ja nykyistä pidemmällä kaavalla. Ei tällaisena hätäratkaisuna nopeutetulla aikataululla yhden ministeriön toimesta kesken terveyskriisin.

Vaikka valtioneuvosto on useissa lausunnoissaan eIDAS-asetukseen liittyen todennut jäsenmaiden rajat ylittävän sähköisen asioinnin ja liiketoiminnan olevan sinänsä hyvä asia, on valtioneuvosto myös kiinnittänyt huomiota siihen, että EU:ssa on lähivuosina annettu tai siellä on parhaillaan valmistelussa useita lainsäädäntöehdotuksia, jotka liittyvät rajat ylittävään sähköiseen asiointiin tai ovat merkityksellisiä nyt annetun ehdotuksen kannalta.

Vaadin, että myös EU:n digitaalisen rokotetodistuksen osalta on kiinnitettävä erityisesti huomiota henkilötietojen suojan sääntelyyn, ja täytäntöönpanovaiheessa olevaan yhteistä digitaalista palveluväylää (SDG) koskevaan sääntelykokonaisuuteen. Tulee myös kiinnittää huomiota siihen, että säädös- ja täytäntöönpanovaltaa ei voida kuitenkaan siirtää komissiolle säädöksen keskeisten tai muidenkaan osien osalta. Näin valtioneuvosto on linjannut muissakin ja tätä samaa linjaa on syytä jatkaa kansalaisten turvallisuuden ja kansallisen päätäntävallan säilyttämiseksi myös jatkossa.
 
Riskien hallintaa ja käsittelyä ei voida sivuuttaa tai mainita vain ohimennen sivulauseessa.
 

Mikäli otetaan huomioon, että kansalaisten turvallisuuteen on kiinnitetty esim. puolustusvoimien hankintojen ja menojen osalta miljardien verran euroja vain varmuuden vuoksi vuosikymmenten ajan, tulisi samaa riskiperiaatetta käyttää myös muissa kansalaisten turvallisuuteen ja perusoikeuksiin liittyvissä hankkeissa.

Olemme kritisoineet paljon Kiinan toimia ja ihmisoikeustilannetta. Kiinassa on käytössä sosiaalinen luottoluokitus, joka perustuu erittäin vahvasti digitaalisten laitteiden ja tietojärjestelmien hyödyntämiseen ja hyväksikäyttöön.

Kiinan osalta meillä on kohtuu hyvin tiedossa riskit. Siksi Suomen tulee kiinnittää EU:n digitaalisen rokotetodistuksen, id2020 sekä digilompakon osalta erityistä huomiota riskeihin, jotka näihin hankkeisiin ja näiden tietojärjestelmien mahdolliseen yhdistämiseen liittyy.
 
Erityistä huomiota tulee kiinnittää siihen, ettei näillä toimilla ja lakimuutoksilla missään muodossa koskaan ole mahdollista toteuttaa kansalaisten tai yritysten sosiaalista luottoluokitus- ja seurantajärjestelmää.
 
On arvioita riskit kansallisen ja kansalaisten turvallisuuden näkökulmasta sekä laadittava lakeja, joilla turvataan omien kansalaisten vapaa liikkuvuus, mahdollisuus työntekemiseen ja elinkeinonharjoittamiseen sekä huolehdittava henkilö-, terveys- ja talousasioiden tietoturvasta.
 

Koronapassiin laajentamiseen eli EU:n digitaaliseen rokotetodistukseen liittyviä tietoturvariskejä, muiden maiden esimerkkejä sekä EU:ssa tehtyjä lainsäädäännön muutoksia on myös hyvä nostaa esiin. 

EU:n digitaalisen rokotetodistuksen eli laajennetun koronapassin toiminta perustuu tietojärjestelmien väliseen tiedonvaihtoon sekä erilaisiin IT-ratkaisuihin kuten sovelluksiin, joilla voidaan lukea koronapassin eli EU:n digitaalisen rokotetodistuksen QR-koodi.

Näitä hankkeita ja niihin liittyviä sovelluksen kehittäjiä ei kumminkaan ole kilpailutettu hankintalain mukaisesti. Niissä ei myöskään ole kiinnitetty huomiota sovellusta kehittävän IT-yrityksen ja sen hallituksen taloustietoihin tai rikostaustaan, kuten monien muiden isojen IT-hankkeiden osalta toimitaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) perustelee suorahankintaa ‘ennalta-arvaamattomuudella ja erityisellä kiireellisyydellä’. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on hankkinut koronatodistusten tarkastussovelluksen suorahankintana ilman kilpailutusta. Asia käy ilmi Tivin tietopyynnöllä THL:ltä saamasta, heinäkuun 14. päivä allekirjoitusta hankintapäätöksestä.

Sovelluksien käyttö on niin Suomessa kuin maailmalla villilänsi. Käytännössä kuka tahansa voi kysyä kansalaisten koronapassia/ QR-koodia ja monet suostuvat siihen päästäkseen tiloihin, toisten koteihin, tapahtumiin. Sovellus voi käytännössä olla minkä tahansa maan tai organisaation tarjoama sovellus, joten yhtälailla kansalaisten QR-koodin sisältämät tiedot voivat päätyä esimerkiksi skotlantilaisen lukulaitesovelluksen kautta kolmansille osapuolille tai jonkin kiinalaisen tai venäläisen sovelluksen kautta näiden maiden tietojärjestelmiin.
 

Skotlannin yksi maan suurimmista aikakausilehdistä The Scottish Sun kertoo artikkelissaan (24.10.2021) Skotlantilaisen koronapassisovellus NHS Scotland Covid jakaneen dataa henkilötietoineen muun muassa Amazonille, Microsoftille, ServiceNow:lle, Royal Mail:lle sekä tekoälypohjaiseen kasvojentunnistusyritykseen.

Asia ilmenee koronapassisovelluksen tietosuojatiedoista, jotka paljastavat että sen käyttäjien henkilökohtaiset tiedot jaetaan Albasoftin, Amazon Web Servicesin, CFH Docmailin, Gov.uk Notify Servicen, iProovin, Jumion, Microsoft Azuren, NetCompanyn, Royal Mailin ja NetCompanyn kanssa.

Millä turvataan kansalaisten tietoturva, mikäli kuka tahansa ja mikä taho tahansa voi lukea kansalaisten tietoja QR-koodista ja jakaa niitä eteen päin? Miten turvataan tietoturva, mikäli samaan tietojärjestelmään lisätään useita eri tietoja terveysitiedoista pankkitietoihin ja niitä tulostetaan ulos QR-koodina? Eli koodinpätkänä, jota käyttäjä ei itse ymmärrä eikä kykene tarkistamaan jakamansa tiedon sisältöä ja määrää.

Kuka on vastuussa, mikäli sovelluksen tietosuojailmoituksessa on tehty selväksi tietojen jakaminen toimituskumppaneiden kanssa, mutta kansalainen on velvoittettu näyttämään QR-koodinsa tietämättä minne se sen jälkeen päätyy?

Mikä on meidän vastuumme yhteiskuntana? 

Epidemian varjolla ei tule voida estää ihmisten normaalia elämää ja yhteiskunnan normaalia-aukioloa. Juridiset ja sosiaaliset syitä koronapassin kieltämiselle on käyty läpi jonkin verran, mutta digitaalisuuteen liittyvän kansalaisturvallisuus on myös nostettava entistä paremmin esiin.

Suomen tulee ottaa kantaa myös EU:n tasolla, jotta EU:n sisällä tällaisista kansaa jakavista & polarisaatiota lisäävistä EU:n digitaalisista rokotetodistuksista (/koronapasseista) luovutaan kokonaan – sekä perustuslaillisista, eettisistä että myös turvallisuuteen liittyvistä syistä.

 

Lähteet:

EU: tiekartta rokotetodistuksesta/rokotepassista:
Roadmap of Vaccination 2018-2022: Green Pass
Examine the feasibility of developing a common vaccination card/passport for EU citizens (that takes into account potentially different national vaccination schedules and), that is compatible with electronic immunisation information systems and recognised for use across borders, without duplicating work at national level
https://ec.europa.eu/health/sites/default/files/vaccination/docs/2019-2022_roadmap_en.pdf

Paige Beresford (2021). DATA LEAK Scots vaccination passport app ‘shares personal data with Amazon and Royal Mail’. The Scottish Sun. Haettu osoitteesta
https://www.thescottishsun.co.uk/news/scottish-news/7894532/vaccination-passport-shares-personal-data/

Tivin tietopyyntö THL:ltä saamasta, heinäkuun 14. päivä allekirjoitusta hankintapäätöksestä:
https://www.tivi.fi/uutiset/thl-hankki-koronapassin-tarkastussovelluksen-ilman-kilpailutusta-diili-meni-koronavilkun-kehittajalle/88f9708a-6486-4a03-b44b-fda72a1b8c32

Järjen Ääni yhdistyksen STM:lle jättämä lausunto koronapassin käytön laajentamisesta EU:n digitaaliseksi rokotetodistukseksi
https://jarjenaani.fi/lausunto-koronapassin-laajentamisesta/

STM:n esitys koronapassin laajentamisesta, lausuntopyyntö
https://stm.fi/-/stm-pyytaa-lausuntoja-koronapassin-kayton-laajentamisesta

Tarvitsemme yhteisen selkeän tavoitteen

Palataan pari pykälää taakse päin.
Onko meidän yhteinen tavoite päästä avaamaan koko yhteiskunta ilman mitään lisärajoituksia ja hätäasetuksia?
Itse ajattelen, että on. Että tuossa olisi se meidän jokaisen yhteinen tavoite. Se johon pyritään. Se johon on pyritty sotien jälkeen ja joka oli koko sodan voittamisenkin tärkein tavoite: vapaus ja demokratia, niin elinkeinon kuin kansalaistenkin osalta.Mikäli tuo ei ole tavoite, sitten tilanne on toki toinen. Mutta oletetaan nyt että, tuo on se tavoite, jota me yhdessä haluamme.
 
Jotta saamme yhteiskunnan auki, meillä täytyy olla selkeä päämäärä ja tavoite. Sen jälkeen voimme määritellä toimet ja työkalut sitä kohti. Näin yritysmaailman kautta, tuo ajatus pitäisi olla myös kohtalaisen tuttu. Pelkkä koronapassin käyttöönotto ilman selkeitä tavotteita tai tutkimuksia on samaa luokkaa kuin ottaisi työntekijöitä firmaan tietämättä mikä on yrityksen toiminta tai mihin halutaan päästä.
 
Jotta saadaan koronan osalta tavoite ja päämäärä, meidän tulisi tietää millaisten riskien kanssa olemme valmiita elämään, millaisia riskejä on ollut ennen koronapandemian julistusta ja millaiset resurssit meillä on käytössämme.
 
Näitä varten tarvitaan:
 
1. Selvitys rajoituksien hyödyistä ja haitoista ja tieto siitä, missä kohtaa meidän yhteiskunnassamme nuo rajat ovat.
– Tuo haittojen suuruus verrattuna hyötyihin, on näihin vuosiin asti ollut se syy miksi ei sulkuihin ja rajoituksiin ole lähdetty isommankaan epidemian aikana. Mikä muuttui, vai muuttuiko mikään? Missä selvitykset päätösten taustoista, miksi nyt päädyttiin eri ratkaisuun?
 
2. Selvitys siitä kuinka suuri käyttöaste sairaaloilla on koko vuoden eri päivinä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.
– Tämä liittyy oleellisesti kohtaan yksi, jotta voimme määritellä meidän sairaalakapasiteettimme raja-arvot sekä sen milloin ne ylittävät esim. pahimpien influenssakausien luvut – ja millä muilla sairaaloiden osastoilla muutos näkyy koronaa-edeltävän ja korona-ajan välillä.
 
3. Selvitys sairaaloiden käyttöasteesta korona aikana
– Tämä liittyy oleellisesti kohtaan yksi & kaksi, jotta voimme suhteuttaa toimia keskenään ja päättäjämmekin tietävät missä mennään ja voivat tehdä järkiperusteisia päätöksiä. Tämä toisi toimintaan myös selkeän johdonmukaisuuden.
 
4. Tavoite siitä millainen riski ollaan valmiita ottamaan ja tämän kirjaaminen tartuntatautilakiin
– Meillä puuttuu tartuntatautilaista täysin määreet sille, milloin tartuntatautilaki kannattaa ottaa käyttöön ja milloin palata normaaliin. Tämä toki johtuu siitä ettei meillä ole määritelty kohtia 1, 2 ja 3. Valitettavasti tämä myös tarkoittaa sitä, että päätökset ovat täysin mielivaltaisia ja tartuntatautilakia voitaisiin soveltaa myös tavallisen influenssakauden aikana.
 
5. Millaista rokotekattavuutta tavoitellaan?
– Miten koronapassia voidaan vaatia käyttöön, jos emme edes tiedä millaista rokotekattavuutta tavoitellaan tai mitä vaikutuksia niillä oletetaan olevan? Saati sitten, että meillä olisi tutkimuksia ja todellista tietoa siitä että tavoitteita edes saavutettaisiin 100 prosentinkaan rokotekattavuudella.

6. Voisiko tavoitteet saavuttaa jollain muulla tavalla kuin koronapassilla?
– Kun tavoitteet on asetettu ja mietitty mitkä riskit ollaan valmiita hyväksymään, olisi varmaan jokaisella selkeämpi kuva siitä missä tilanteessa tällä hetkellä olemme ja olisiko tällöin tavoitteeseen pääsemiseksi ratkaisuja, joiden perusta on myös enemmän perustuslain mukainen sekä valtiolle kustannustehokkaampi.

Mitä koronapassilla halutaan saavuttaa?

(Työ- ja elinkeinoministeriö valmistelee pohjamuistiota koronapassia varten, vaikka hallitus ei ole tehnyt päätöstä passin käyttöönotosta. Asiasta kertoo elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) MTV Uutisille.)

 

Miksi koronapassia valmistellaan ja ajetaan mahdollisesti esitykseksi? Mikäli koronapassi halutaan ottaa käyttöön, on syytä kysyä: Mitä haluamme saavuttaa?

Tämä keskustelu tulisi olla avointa ja päätöksenteon pohjautua sellaiseen tieteelliseen ja tutkittuun ratkaisuun, josta on todellista hyötyä. Päätöksen tulee myös pohjata niihin arvoihin, jotka ovat olleet yhteiskuntamme, demokratiamme ja itsenäisyytemme perusta.

On tarpeen keskustella siitä milloin voimme avata yhteiskunnan.  Avaamisella tarkoitan todellista avaamista. Yhteiskuntaa, jossa ei ole viimeisen puolentoista vuoden aikana tulleiden erilaisten pykälien ja muutoksien mukaan toteutettuja rajoitteita kansalaisille, palveluille yrityksille ja tapahtumille, vaan jossa jokaisella kansalaisella on samat oikeudet kuin kuin ennen koronapandemian julistamista.

Tällaiseen avoimeen demokraattiseen yhteiskuntaan ei kuulunut myöskään yhteiskunnan segregaatiota lisäävät koronapassit.

Epidemia on toki tuonut tartuntoja sekä kasvattanut riskiryhmien todennäköisyyttä saada vakava sar-cov-2-tauti. On hyvä ja ymmärrettävää, että meillä on ihmisten suojelemiseksi kehitetty viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana tartuntatautilakia.

Tartuntatautilaissa on kumminkin puutteita, sillä niissä ei määritetä Suomen osalta minkäänlaisia lukuja sille kuinka suuri sairastavuus, kuolleisuus tai tehohoitokapasiteetin määrä ylittää vakavuuden rajan. Laistamme puuttuu siis täysin sellaiset tilastolliset tieteelliset selkeät määritteet joiden pohjalta päätöksiä voitaisiin tehdä. Näitä määreitä tarvitaan nimenomaan siihen, jotta tiedämme missä kohtaa on kyse koko kansakuntaa ja terveydenhuollon kapasiteettiamme vaarantavasta taudista ja missä kohtaa alitamme tuon tautiluokituksen voidaksemme siirtyä normaaliin.

Tartuntojen määrä ei ole influenssakausinakaan merkittävä tekijä. Sen vuoksi tartuntoja ei etsitä tai seurata vaan laboratoriotestejä viljelmineen tehdään ainoastaan sairaalahoitoon joutuville, jotta voidaan määrittää oikea hoito ja lääkitys. Näin toki joudutaan tehdä nytkin koronatesteistä huolimatta, jotta voidaan taata potilaille oikea hoito. Tartuntojen – saati altistumisten – ei tulisi olla merkitsevä myöskään WHO:n julistaman pandemian aikana.  Suomessa täytyy olla oma selkeä omaan yhteiskuntaan ja sen toimivuuteen perustuva taulukko.

Taulukon tulee pohjautua samalla myös tutkittuun tietoon siitä missä ja milloin rajoituksista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tällaiseen toimintaan tulee muunkin meidän poliittisten ja taloudellisten budjettien mukaisten päätösten perustua. Erilaiset kriisit, epidemiat ja pandemiat eivät poikkea tästä. Strategian valinta tulee aina perustua hyötyjen ja haittojen selvittämiseen ja punnitsemiseen.

Riskiryhmät (kuten monisairaat, keskoset, ikäihmiset, syöpäpotilaat), joilla ei ole vastustuskykyä, ovat ennen tätä korona-aikaakin olleet eristyksissä eikä muuta yhteiskuntaa ole pysäytetty. Yhteiskuntien sulkutoimenpiteillä ja massiivisilla rajoituksilla ja eristämisellä on laskettu jo pidempään olevan enemmän haittaa kuin hyötyä niin epidemioiden kuin pandemioiden osalta.

Haittoina mm. mielenterveyspalveluiden kasvu niin lapsilla, nuorilla, työikäisillä kuin ikäihmisilläkin, yksinäisyys,  muiden sairauksien kasvu, ikäihmisten fyysisen kunnon romahtaminen, lastensuojelu, perheväkivalta, lomautukset, työttömyys, kotitalouksien, yritysten, kuntien talousvaikeudet, mitkä puolestaan johtaa budjettileikkauksiin nimenomaan vanhusten, lasten, nuorten, mielenterveyspotilaiden, ym hoidosta..

Yhteiskunnan avaaminen ei edellytä koronapassia. Yhteiskunnan avaaminen edellyttää päätöstä poistaa kaikki rajoitukset. Mikäli kumminkin tavoitteena on suojella ihmisiä pelkiltä tartunnoilta – eikä esimerkiksi varmistaa tehohoitokapasiteetin riittäminen – tulee tarkastella myös koronapassin todellisia vaikutuksia.

Twitterissä aiheesta on kommentoinut mm. Oulun kaupungin terveysjohtaja Jorma Mäkitalo, kun kysyttiin ymmärtääkö joku koronapassin idean: ”Se on jäänyt epäselväksi. Kahdesti rokotettu voi saada tartunnan ja levittää tartuntaa eteenpäin. Jonkin verran epätodennäköisemmin, mutta kuitenkin. Vakava tautimuoto estyy suurella todennäköisyydellä. Eli epidemian rajoittamisen kannalta siitä ei ole suurta hyötyä?”

HUS:n tulehdusosaston infektiolääkäri Ville Holmberg: ”Yksi ongelmista mahdollisessa koronapassissa on oletus siitä että riski olla tartuttava olisi binäärinen. Tällä hetkellä suurin osa suomalaisista on osittain immuuneja, 65% saanut vähintään yhden rokotteen ja ehkä 10% sairastanut covidin. Mutta kukaan ei ole 100% immuuni. ”

Samasta aiheesta uudelleentwiittasi myös Anestesia-ja tehohoidon ylilääkäri Risto Kuosa. Ylen artikkelissa Kanta-Hämeen kesäkuun epidemiasta myös sairaanhoitopiirin johtajaylikääkäri Sally Leskinen kertoo että  rokotetuilla oireet saattavat olla hyvin lieviä, jolloin taudin havaitseminen on entistä vaikeampaa. Leskinen sanoo, että hyvin pienetkin muutokset esimerkiksi potilaiden voinnissa ovat saattaneet osoittautua koronaviruksen oireiksi.

Ylen artikkelin mukaan sairaalaepidemioista on todettu lisäksi se, että koronarokotteen saaneetkin saattavat kantaa runsaasti elävää virusta ja olla siten niin sanottuja supertartuttajia. Asiaa on tutkittu jo ennen rokotusten alkamista. Leskisen mukaan jo tuolloin todettiin, että osa taudin saaneista ihmisistä kantaa elävää virusta enemmän kuin toiset. Tilanne on Leskisen mukaan nähtävästi sama myös rokotetuilla.

Jos tehohoidon kapasiteetti ei ole vaarassa ja tartunnan saaneista yhä suurempi osa myös sairastaa lievemmin, voidaan koronapassin tarpeellisuus kyseenalaistaa ja keskittyä muuttamaan tartuntatautilait sellaisiksi, joissa epidemiatasot määrittyvät selkeiden tietoon ja tutkimukseen sekä yhteiskunnan rakenteisiin liittyvien ennalta määrättyjen lukujen mukaan ottaen huomioon rajoituksien haitat.

Kysyn siis vielä: Miksi koronapassia valmistellaan ja ajetaan mahdollisesti esitykseksi?  Miksi koronapassi halutaan ottaa käyttöön? Mitä haluamme saavuttaa?

(Kirjoitus julkaistu ensin UudenSuomen blogissa 30.7.2021)

Maailmankatsomukseni

Jokaisella meillä on jonkinlainen maailmankatsomus, ajatus siitä miten maailma toimii tai miten sen tulisi toimia ja miten itse suhtautuu yhteiskuntaan, ilmiöihin, ihmisiin, tieteeseen ja talouteen.

Mikäli kirjoitan ja kerron omista ajatuksistani ja huomiostani, on selvyyden vuoksi hyvä avata myös omaa maailmankatsomustani.  Maailmankatsomus käsittää mielestäni sekä maailmankuvan eli käsityksen siitä millainen todellisuus kokonaisuudessaan on, että elämänkatsomuksen eli arvot, käsityksen siitä miten asioiden tulisi olla, jotta maailma olisi hyvä.

Tieto-opillinen ja uskonnollinen maailmankatsomus linkittyvät myös vahvasti sekä maailmankuvaan että elämänkatsomukseen:  Miten tietoa voidaan hankkia ja millaiseen tietoon voi luottaa. Tässä kohtaa tosin uskonnollinen ja naturalistinen maailmankatsomus eroavat: Uskonnollisen katsomuksen mukaan jumalallisesta ilmestyksestä voi saada tietoa, naturalistien mukaan tietoa saa vain inhimillisen tutkimuksen avulla.

Mitä jumaliin tulee, oma käsitykseni lähtee enemmän naturalistien maailmankuvasta. Joskin ajattelen, ettei ihmisten usko jumalaan, jumaliin tai yliluonnollisuuteen välttämättä vaikuta edes uskovan ihmisen omaan tieteelliseen maailmankuvaan.

Muutoin ajattelen että tieteellisen maailmankatsomuksen tulee olla tieteen ihanteita kunnioittava. Tarkoitan sillä sitä, että tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluviin filosofisiin kannanottoihinkin tulisi liittyä avoimuus, kriittisyys ja itseäänkorjaavuus. 

Toisin sanoen: Tiede on tiedettä, vain jos siihen kuuluu avoimuus, kriittisyys ja se korjaa itseään, muuten se on uskonto.

Maailmankuva

Maailmankuvani eli käsitykseni siitä millainen todellisuus kokonaisuudessaan on, liittyy pitkälti yhteiskuntarakenteisiin. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, heidän yhteisöistään ja taloudesta. Nämä pitävät sisällään erilaiset organisaatiot ja säännöt, joiden mukaan ihmiset ja talous toimivat.

Ajatellaan maailmankuvaa poliittisena kaaviona, missä vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus liittyy ensisijaisesti tulonjakoon, sosiaalipalveluihin sekä valtion ja elinkeinoelämän suhteita koskeviin kysymyksiin.

Vasemmiston katsotaan painottavan valtion taloudellista, säätelevää ja palveluja tuottavaa roolia, kun taas oikeiston nähdään haluavan pitää valtion roolin pienenä ja markkinavoimien yhteiskuntaa säätelevänä. Keskellä janaa on ihminen, joka ohjaa ja määrittää sekä markkinoiden että valtion roolin.

Tällaisessa kaaviossa sijoitan itseni sen keskelle. En oikealle enkä vasemmalle.

Itse näen poliittisen maailmankuvan jopa janaa enemmän ympyränä, jonka oikea ja vasen ääripää koskettavat ja ovat oikeastaan hyvin lähellä toisiaan. Kummassakaan ääripäässä ihmisen ja yksilön oikeudet, vapaudet ja mahdollisuudet tai vastuu eivät ole merkityksellisiä. Merkityksellisempää on markkinoiden, valtion tai johtajien asema ja valta – jopa ihmisten ja ihmisyyden kustannuksella.

Puoluepolitiikkaa taas on mielestäni tästä poliittisesta maailmankuvakaaviosta kokonaan erillinen systeeminsä.

Puoluepolitiikka on enemmän paikallisista asioista sopimista, niiden eteen päin viemistä, ihmisten omien sekä verkostojensa intressien välistä valtataistelua, brändin rakentamista, tapahtumia, suhteiden luomista ja lobbareiden vaikutuksen alla olemista. Riippumatta vallassa olleista puolueista, talouden suuret linjat ovat menneet vuosikymmeniä jo samaan suuntaan, kun taas pienistä asioista taistellaan.

Kukin ihminen voi sijoittua maailmankuvakaaviossa mihin tahansa ja silti liittyä mihin tahansa poliittiseen puolueeseen. Puoluevalintaan voivat vaikuttaa myös muut ihmiset, yhteisöllisyyden tunne, verkostot, ammatti, valtarakenteet, ura, alue ja mahdollisuudet. 

Oma maailmankatsomukseni on suuressa mittakaavassa pysynyt pitkälti samana teinivuosista lähtien, vaikka asiakohtaisia mielipidemuutoksia onkin tapahtunut suuntaan ja toiseen vuosien varrella. Noin viisitoistavuotiaana pohdin paljon omaa maailmankatsomustani. Oli halu ja palo vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin ja olla mukana. Kaikkien puolueiden harjoittamassa politiikassa ja toimintatavoissa oli sen sijaan asioita, joista olin ja joista olen edelleen eri mieltä.

Kävin tuolloin melko tarkkaan läpi eri puolueiden historiaa, niiden syntymistä ja syntyyn vaikuttaneita aatteita. Ajattelin jo tuolloin, että kaiken keskellä on ihminen ja ihmisyys. Markkinat, raha ja talous ovat työkaluja, eivät itsessään yhteiskuntaa ohjaavia voimia. Samoin on valtioiden osalta, valtio on ihmisiä varten, ei ihmiset valtiota varten.  Valitsin puolueen joka vaikutti aatteidensa pohjalta olevan lähimpänä tuota maailmankuvaa ja jonka kautta voisin vaikuttaa osaltani yhteiskuntaan. 

Sillä mihin puolueeseen kukakin kuuluu ja minkä puolueen riveistä pyrkii omalta osaltaan vaikuttamaan ja rakentamaan yhteiskuntaa, ei ole eikä pitäisi olla väliä. Jokaiseen puolueeseen voi kuulua ihmisiä, jotka tekevät hyviä asioita ja huonoja asioita. Jokaisen puolueen sisällä on myös ihmisiä, joilla on keskenään hyvinkin erilaiset maailmankatsomukset.

Siksi mielestäni puoluetta ja puoluepolitiikkaa merkityksellisempää on keskustella ihmisten erilaisista maailmankuvista ja elämänkatsomuksista: Esim. siitä millaisen roolin näemme markkinavoimilla olevan? Miten ne vaikuttavat toimintaan paikallisesti, valtakunnallisesti, globaalisti? Mikä on markkinoiden ja tieteen suhde toisiinsa? Tai mikä valtioiden ja median?

Millaisena näemme valtioiden, liittovaltioiden, Euroopan Union roolin? Entä pankkien ja keskuspankkien? Yritysten?  Entä näiden välisen suhteen?

Millainen on itsenäinen valtio? Mitä se kenellekin tarkoittaa ja millaisia asioita se pitää sisällään? Millaisia ovat perusoikeudet, mihin sääntöjä ja rajoituksia tarvitaan tai kuinka paljon ihmisten pitäisi olla valmis ottamaan omaa vastuuta ja sietämään omaan ja toisten vapauksiin kuuluvia riskejä?

Elämänkatsomus: arvot

Jos maailmankatsomukseni peruspilari on ihmisyys, liittyvät arvoni vahvasti ihmisyyteen ja ihmisiin. Valtioiden ja markkinoiden toimintaa voidaan ohjata, niin että ihmisten keskeiset oikeudet, vapaudet ja mahdollisuudet pyritään nostamaan keskiöön.

Meidän täytyy huolehtia niistä, jotka eivät itse voi.  Meillä täytyy olla yhteisö eli ihmisten luoma yhteiskunta, joka toimii turvaverkkona. Yhteiskunta, josta voi ponnistaa eteen ja ylös päin, kun huonosti käy. Yhteiskunta ei ole muut, vaan yhteiskunta on me.

Ihmisarvo on jakamaton ja jokainen on yhdenvertainen. Meidän tehtävämme on yhteiskunnassa taata jokaiselle samat oikeudet, mahdollisuudet ja vapaudet sukupuoleen, seksualisuuteen, ikään, alkuperään,  varallisuuteen, kieleen, uskontoon, vakaumukseen, mielipiteeseen, terveydentilaan, vammaisuuteen tai muuhun henkilöön liittyvään syyhyn perustuen.

Arvoihini kuuluu myös luonnosta huolen pitäminen. Luonto täytyy jättää seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa kuin sen meidän sukupolvi on saanut.

Tarkemmin näistä kaikista kohdista ja niiden merkityksestä sekä suhteesta historiaan, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen tulen kirjoittamaan seuraavissa teksteissäni. 

Millainen on sinun maailmankatsomuksesi?

Kirjoittanut
Elina Lappalainen

Kuinka paljon välitämme lapsista?

 

Lastensuojelun ja ennaltaehkäisevän työn resurssit ovat huolettaneet minua pidempään. Vaikken koe sosiaalipolitiikkaa omakseni, tulee aihe kumminkin lähelle monin tavoin itseänikin.

Vaikka perheen tilanne vaatisi kotiin tulevaa tulevaa konkreettista tukea ja apua, se on Oulussakin huutanut poissaolollaan. Nyt sitä on toki hieman paremmin tarjolla kuin 11 vuotta sitten, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Lastensuojelua koskevan kuusikkoraportin mukaan Oulussa tehtiin vuonna 2019 yhteensä 7740 lastensuojeluilmoitusta, jotka kohdistuivat 3913 eri lapseen eli 8,9 prosenttiin oululaisista 0–17-vuotiasta lapsista. Palvelutarpeen arviointi tehtiin 1958 lapselle, lastensuojelun tarve todettiin 15,1 prosentissa tehdyistä arvioista.  Kiireellisesti kodin ulkopuolelle sijoitettiin 236 lasta.  Muutos vuoteen 2018 on 29,7 prosenttia, mikä on selkeästi suurin kasvu kuutoskunnista.

Koronavuoden aikana kasvu on jatkunut edelleen ja tammi-toukokuussa 2020 kiireellisiä sijoituksia tehtiin 153, kun vuotta aiemmin samana ajanjaksona lukema oli 64.

Useat tilastot osoittavat korona-ajan ja rajoitusten lisänneen myös lasten ja nuorten pahoinvointia. Huostaanottojen määrä on lisääntynyt kaiken aikaa, ja kiireellisten lastensuojelutoimenpiteiden lukumäärät ovat nousseet. Koronan vaikutusten arvellaan silti näkyvän vasta viiveellä lastensuojelun sijaishuollossa.

Iltasanomien artikkelissa joulukuulta 2020 SOS-Lapsikylän sijais- ja jälkihuollon kehittämispäällikkö Tiina Rihti kertoo tilanteen heillä näkyneen aiempia selkeästi suurempana paikkatiedusteluna kiireellisen perhehoitopaikan tarpeessa olevista lapsista. ”Lisäksi arviointitoimenpiteitä ei ehkä ole kunnissa pystytty tekemään eli pitkäaikaisten perhehoidon sijoitusten prosessit olivat kevään aikana ja alkusyksystä pidentyneitä tai hitaampia, jopa pysähtyneitä, mutta loppuvuotta kohti mentäessä tilanne on lähtenyt taas nopeutumaan. Huolena onkin ollut, että lasten perhehoidon tarve näkyy viiveellä ja on vasta tulossa.”

Myös tukiperhepalvelun kysyntä on kasvanut kevään ja syksyn aikana jopa  kaksin- tai jopa kolminkertaiseksi.

Moni meistä varmasti tahtoo lapsille hyvän tulevaisuuden ja turvallisen lapsuuden ja kodin, mutta kuinka paljon olemme valmiita siihen panostamaan? Kuinka hyvin nostamme lasten, nuorten ja perheiden hädän esiin? Kuinka paljon olemme valmiita auttamaan?

Onko 19 000 huostaanotettua lasta riittävän iso lukema voidaksemme puhua lasten hädästä?

Elina Lappalainen
Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti, vaimo ja sijaisperhevalmennuksen käynyt joka pohtii omia valmiuksiaan sijaisperheeksi sekä sitä, kuinka paljon lapsia joutuu tulevaisuudessa sijoitukseen poliittisten toimiemme vuoks