01 LATU ON YHTEINEN. Anna kaikille liikkumisrauha. Jokainen hiihtää, kävelee tai juoksee omaa vauhtiaan ja omalla tyylillään. Tästä hyötyy jokainen. Mitä enemmän saadaan porukkaa liikkumaan, sitä pienempi on terveydestä koituva lasku yhteiskunnalle.
02 YLÄMÄKI-ALAMÄKI. Valitse omalle kunnollesi ja taidoillesi sopiva reitti, niin liikkuminen on kivaa. Hyvin tampattu pehmeä lumipohja sekä luonnon keskellä liikkuminen lisää liikunnan tuomia hyötyjä .
03 NOPEAMPI VÄISTÄÄ. Ladulla liikkuessa hikipinko väistää hissukseen retkimielellä liikkuvaa. Koskee niin hiihtäjiä kuin juoksijoita. Kapealla uralla ylöspäin menijä antaa tilaa alas laskevalle.
04 OIKEANPUOLEINEN LIIKENNE. Kun useita latu-uria kulkee vierekkäin tai kun luisteluväylä on leveä, liikutaan oikeanpuoleista reunaa ja väistetään vasemmalta. Ihan kuin liikenteessäkin!
05 KULKUSUUNTA. Jos kulkusuunta on osoitettu merkeillä, sen mukaan kannattaa toimia. Edessä voi muuten olla vaikkapa jyrkkä lasku suoraan tielle. Seuraa myös muita ladun varrella olevia ohjeita ja varoituksia.
06 SAAKO KÄVELLÄ? Julkinen latupohja on yleensä liikkumiseen tarkoitettu pururata, jota talvella ylläpidetään yhteisen verovaroin. Latupohja on tehty liikkumista varten ja kaikkien käyttöön. Kovassa käytössä latupohjaan jää niin suksen, kengän, monon kuin sauvankin jättämiä jälkiä. Pääsääntöisesti sitä isommat jäljet, mitä nopeampi vauhti. Tämän vuoksi latupohjaa ylläpidetään ja kunnostetaan, jotta liikkuminen onnistuu myös kovankin käytön jälkeen. Kävelijät, hiihtäjät ja kaikki muut ladulla liikkuvat vastaavat itse siitä, etteivät aiheuta liikkumisellaan muille vaaraa.
07 MUKSIS. Jos joku muksahtaa mäessä tai muuten vain ladulla, kysy sattuiko ja tarvitseeko kaatunut apua. Loukkaantuneelle tulee nopeasti kylmä.
08 KOIRAT. Järjestyslaki kieltää viemästä koiraa edes kytkettynä yleiseen käyttöön kunnostetulle ladulle. Poikeuksena toki erikseen merkityt koiraladut, ne tunnistaa opastuksesta ja merkeistä.
09 LATUA! Ärhäkät latua-huudot ovat historiaa ja kuuluvat korkeintaan kilpaladulle. Kuntoladulla niistä tulee vain paha mieli kuten kaikesta muustakin negatiivisesta huutelusta. Kannustaa voi ja saa, samoin toivottaa liikunnan iloa kaikille liikkujille.
10 VAARAN PAIKKA. Ladun pitäjä vastaa siitä, että sillat, kaiteet ja muut rakenteet ovat kunnossa ja kestäviä. Ladun pitäjän tehtävä on myös varoittaa latu- ja tieristeyksistä sekä vaarallisista laskuista.
Tässä sama artikkeli uudestaan. Kirjoituksessaan Elomaa käy läpi tilastoja, sairastuvuutta ja kuolleisuutta sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Ovatko toimenpiteet olleet oikeita? Pitäisikö strategiaa muuttaa?
Lääkärinä olen seurannut keväästä 2020 lähtien epäuskoisena maailman reagointia koronaviruspandemiaan. Ainut lohtuni on se, ettei minun enää tarvitse pelätä joutuvani Neuvostoliiton tai Kiinan kaltaiseen yhden uskonnon ja totuuden maailmaan, koska saan nyt elää turvallisesti Suomen omaksumassa globaalissa koronadystopiassa.
Vol 1: Primum non nocere
-Rahaa kuin roskaa
Lääketieteessä on yksinkertainen ja yleinen kaikkialla länsimaissa yleisesti noudatettu sääntö: ”Primum non nocere”. Yksinkertaisesti suomennettuna: ”hoito ei saa olla sairautta pahempi”, englantilaisittain käännettynä ”first, do no harm”. Moni lääkäri ja yksittäinen maallikko voisi kuvitella tämän tarkoittavan pelkästään yhden potilaan hoidon kannalta vältettävää harmia, mutta tosiasiassa tämä periaate on vedettävä paljon laajemmalle mittasuhteelle ajatellen suurempaa potilasjoukkoa, koko Suomen kansaa, koska meillä on rajalliset resurssit hoitaa ihmisiä. Sitä rajallista resurssia täytyy jakaa jokaiselle oikeudenmukaisesti. Näin on aina tehty ja näin tullaan tekemään jatkossakin, paitsi ei enää. On ollut järkyttävää havaita vuoden 2020 aikana, miten koko lääketieteemme perusperiaate on kerralla heitetty romukoppaan, tai ainakin saanut vahvan kolauksen. Nyt on keskitytty yhteen ainoaan asiaan, koronaan.
Lääketieteessä on kirjoittamaton sääntö, jossa hoidolla saavutetun yhden laadukkaan elinvuoden kustannus saisi olla korkeintaan noin 50 000,- euroa. Vaikka tuo raja on keinotekoisesti anglosaksisissa maissa asetettu, ja tuo summa satunnaisesti ylittyy vaikeahoitoisten yksittäisten potilaiden kohdalla, on se askelmerkki järjellisen ja järjettömän kustannuskehityksen välillä.
-Hillitöntä velanottoa
Nyt meillä on menossa pandemia, jonka vuoksi tai jonka varjolla Suomen valtion velanottoa on lisätty ainakin 20-30 miljardilla eurolla. Tämä on häkellyttävä määrä yhden taudin vuoksi ajatellen, että valtion budjettiehdotuksen loppusumma vuodelta 2019 oli 57 miljardia eur (https://vm.fi/-/talousarvioesitys-vuodelle-2020-on-annettu). Tuo lisäraha ei kuitenkaan ole mennyt terveydenhuollolle, vaan tukemaan yhteiskunnan muita rakenteita, jotka ovat vakavasti vaurioituneet koronapandemian vuoksi käyttöönotettujen sulkutoimenpiteiden vuoksi.
-Toiminnanjohtaja Kati Myllymäen puheenvuoro
Terveydenhuollolle on koronan vuoksi varattu 4 miljardia, joka vastaa koko vuoden lääkemenoja Suomessa. (Saako terveydenhuolto (covid-19) maksaa mitä tahansa Kati Myllymäki, toiminnanjohtaja, Suomen Lääkäriliitto; ETENE: Covid-19-epidemian eettinen arviointi). Seuraava on suora Kati Myllymäen lainaus ETENE-mietinnöstä: ” Koronan kustannuksia on hyvä suhteuttaa muihin julkisiin menoihin. Ilmavoimien hävittäjähankinnat arvioidaan kymmeneksi miljardiksi euroksi. Koronan kustannukset ovat suuremmat kuin yhden vuoden lääkekustannukset tai yhden vuoden perusterveydenhuollon kustannukset. Ja tässä noin neljän miljardin euron valtion talousarvioon sisältyvässä koronasummassa ei ole vielä laisinkaan huomioitu sitä, mitä yhteiskunnan sulkeminen, yritysten tappiot, mahdolliset konkurssit, lomautukset, työttömyys ja bruttokansantuotteen lasku tarkoittavat – tulevaisuuden valtionvelan hoitokustannuksista puhumattakaan.”
Vaihtoehtona meille on kerrottu, että taloudella menisi vieläkin huonommin mikäli koronapandemiaa ei ”hoidettaisi” lockdown:lla, sosiaalisella etäisyyden pidolla, maskeilla ja muilla keskiaikaisilla lääketieteen keinoilla. Ihmettelen, miten huonosti meillä voisi mennä, jos meillä on tähänkin asti mennyt ihan hyvin huolimatta vastaavista pandemioista, joita meillä on itse asiassa aivan joka vuosi. Onko kukaan aiemmin sattunut huomaamaan? Minusta on päivänselvää, että hoito on nyt mennyt sairautta pahemmaksi eli ”primum non nocere” ei enää päde nykylääketieteessä.
-Suomen koronakuolleet
Mietitäänpä, ketkä Suomessa ovat viime vuoden aikana kuolleet koronaan: THL kertoo sivuillaan seuraavaa 5.1.2021 mennessä: kuolleita koronan kanssa (ei välttämättä siitä johtuen) on 576, joista 23% kuoli erikoissairaanhoidossa, 41% perusterveydenhuollossa eli terveyskeskuksen vuodeosastoilla, 35% sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa yksikössä ja 1% kotona tai muualla. Suomessa kuolleiden mediaani-ikä on 84 vuotta eli jos kaikki kuolleet pistetään ikäjärjestykseen niin keskimmäisen kuolleen ikä on 84. Jos ihmisten odotettavissa oleva ikä on tuota luokkaa, kuten Suomessa on (miehet 79,16; naiset 84,53; Tilastokeskus), niin suuri osa kuolleista on elänyt jo pidempään kuin mihin suomalainen nainen tai mies edes keskimäärin yltää. THL ilmoittaa myös, että valtaosalla kuolleista eli melkein kaikilla (95%) eli käännetään tämäkin vielä suomeksi eli 95 kuolleella sadasta oli yksi tai useita pitkäaikaissairauksia.
-Kokonaiskuolleisuus ei ole lisääntynyt Suomessa koronan vuoksi
Lopuksi THL vielä toteaa: ”Koronavirusepidemia EI OLE lisännyt kokonaiskuolleisuutta Suomessa. Työikäisten kuolemantapaukset ovat hyvin harvinaisia. Lasten ja nuorten koronavirustautiin liittyviä kuolemia ei ole Suomessa todettu lainkaan.”
Avataanpa tätä hieman. Suurin osa, eli 77 % eli noin kolme potilasta neljästä ei katsottu olevan edes kykenevä vastaanottamaan teho-osastotasoista hoitoa eli olivat suurimmalta osalta monisairaita ja niin iäkkäitä, että heidän elämänlankansa olisi puhallettu poikki vähäpätöisemmälläkin sairaudella. He eivät enää hyötyneet tehohoidosta. Ja jälleen ihmisille kerrottakoon pieni salaisuus…viruksiin meillä on kehnot lääkkeet, jopa rokote on kehnonlainen, mutta siitä myöhemmin. Ihmiset kuolevatkin muuhun kuin suoranaiseen koronavirukseen, korona raivaa tietä muille kuolinsyille, kuten bakteeritulehdukselle, johon taas on hyvinkin lääkkeitä, mutta nekään eivät tehoa silloin kun ihmisen peruskunto on jo huono ja elämänlanka on ohut. Teho-osasto ei myöskään ole autuaaksi tekevä. Mutta tarkemmista koronapotilaiden kuolinsyistä saadaan tietoa, kunhan kaikki kuolintodistukset, mahdolliset ruumiinavaukset ja jatkoselvittelyt valmistuvat.
-Eikö koronaan saa kuolla?
Alla linkkejä tilastoihin, jotka avattu kansankielelle kuolleisuuden ja koronan kauhuihin liittyen. Näissä käyrissä nähdään selkeästi ja kirkkaasti, ettei meillä Suomessa kokonaiskuolleisuus noussut lainkaan vuoden 2020 aikana. Pitääkin kysyä arvon kansalaisilta siis nyt suoraan! Kun ihminen kerran kuolee, niin mikä tekee koronaan kuolemisesta niin hirvittävää? Kuinka moni teistä on noussut huutamaan maskipakkoa ja vapauden rajoittamista lakisääteisesti jokavuotisen influenssan puolesta, joka Suomessakin on perinteisesti tappanut moninkertaisesti ihmisiä aivan joka vuosi!?
No entä tuolla paljon parjatussa Ruotsissa sitten? Meillähän on Suomessa ”Koronanyrkki” toiminut oikein hyvin, suorastaan iskenyt itseään silmään… Voin kertoa salaisuuden. Ruotsissa meni varsin hyvin tilastojen valossa. Suurempiakin kuolleisuuksia on Ruotsissa ollut vuosina 2000, 2003 ja 2005, kevään epidemian aikaan. Missä oli paniikki tuolloin?
Toisin sanoen, ylikuolleisuutta aiheutti Ruotsissa huonosti maahan integroituneet maahanmuuttajat. Ja tämä saattoi johtua mm. heidän matalista D-vitamiinitasoistaan, mutta tämä on tässä vaiheessa vielä spekulaatiota, mutta mielenkiintoinen korrelaatio.
-Lisää D-vitamiinia?
Suomessakin HUS antoi suosituksen D-vitamiinin käytöstä vastikään 15.12.2020. D-vitamiinin suositusannos on varsin maltillinen. Suositusta voidaan heti kättelyssä kritisoida pelokkaan matalaksi, eli se voisi olla korkeampi, esim. 50 mikrogrammaa, joka takaisi varmemmin riittävän tason. Varma tornihuhu Dr Fauci:sta kertoo, että hän nauttii varmuuden vuoksi huikeat 150 mikrogrammaa D-vitamiinia päivässä. Tätä en nyt luonnollisestikaan teille suosittele, mutta levitän teille luottamuksella tämän huhun. Ettehän kerro kenellekään?
Olemme vuoden 2020 aikana yrittäneet suojella yksilöä lääketieteen pyhimpien periaatteiden mukaisesti. Tämä on kuitenkin jo nyt johtanut merkittäviin haittoihin niin talouden kuin yksilönkin hyvinvoinnille. On korkea aika miettiä strategiat uusiksi tai kohta meillä ei enää ole yhteiskuntaa ja läntistä sivilisaatiota , jolla auttaa muitakin kuin koronaan sairastuneita.
Ville-Veikko Elomaa on yleiskirurgian ja ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri. Työuraa takana yli kaksi vuosikymmentä lääketieteen parissa. Poliittisesti aktivoitumassa, koska maailmanmeno vaatii nyt sitä.
Artikkeli on taas poikinut lukuisia jakoja – ja iso osa myös kieltäen ongelman ja väittäen nykyistä sukupuoleen perustuvaa jakoa välttämättömäksi. Monen mielestä asevelvollisuudesta ei saa puhua tasa-arvokysymyksenä, vaikka se on juuri sitä
Mielestäni Parlamentaarisen asevelvollisuuskomitean puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok) puhuu oikein huomauttaessaan että puhuminen yleisestä asevelvollisuudesta on harhauttavaa. ”Kyllä tässä on tällainen vaikutelmaliiraus. Meillä aika monet eivät ehkä tule ajatelleeksi sitä, ettei se oikeasti ole ihan yleinen ja kaikkia koskeva.”
Moni yrittää nyt kääntää asiaa nurin perin juttua jakaessaan ja väittää ettei asevelvollisuus voi olla tasa-arvo kysymys. Asevelvollisuuden muuttamista oikeasti yleiseksi ja yhtäläiseksi koko ikäluokkaa koskevaksi olisi totta kai myös yhdenvertaisuuden edistämistä, mutta se olisi sitä pitkälti myös siksi että Suomessa voidaan säilyttää nykyisen kaltainen puolustusarmeija.
Nykyinen sukupuoleen perustuva armeija syö itseltään uskottavuutta ja syö samalla nuorten maanpuolustustahtoa. Asiaan on ottaneet kantaa useammat eri poliittiset nuorisojärjestöt. Samoin varusmiesliitto sekä Reserviläisliitto, joka toteaa omassa lausunnossaan erityisesti nuorten ikäluokkien kokevan vain miehiä koskevan asevelvollisuuden yhä laajemmin ongelmalliseksi ”sukupuolten välisen tasa-arvon ja samanvertaisuuden näkökulmasta”.
Helsingin Sanomien mukaan myös päättäjät ovat huolissaan siitä, kokevatko kansalaiset maanpuolustusvelvollisuuden jakautuvan tasavertaisesti. Tämä kokemus vaikuttaa nimittäin maanpuolustustahtoon, joka on perinteisesti ollut Suomessa kova.
Jos haluamme säilyttää maanpuolustustahdon korkeana, reservin nykyisessä koossaan mahdollisimman hyvin hyödynnettynä, ei sukupuoli voi jatkossa olla peruste asevelvollisuudelle.
Parempi peruste voisi olla esimerkiksi molempia sukupuolia koskeva valikoiva asevelvollisuus, jolloin koko ikäluokasta voitaisiin valikoida tehtäviin sopivimmat henkilöt.
Jos tuo parhainta resurssia hyödyntävä peruste ei kelpaa, on sama vaikka arpoa joka vuosi ikäluokasta asepalvelukseen lähetettävät henkilöt. tai vaikka vuorovuosina määrät vain alkuvuonna tai vain loppuvuonna syntyneet isänmaata turvaamaan. Tai jos palvelukseen määrättäisiinkin vain pääkaupunkiseutu.
Olisiko se sitten jo tasa-arvo kysymys?
Tasa-arvokysymyksen tästä tekee myös sota – niin meillä kuin maailmalla Kirjoitin sunnuntaina kansainvälisten tyttöjen päivän osalta, kuinka katsoimme Naissotilaiden 3 kautta yle areenasta. Aina joku silloin tällöin ihmettelee, miksi naisten asepalvelus pitää vetää joka asiaan – myös kansainvälisten tyttöjen päivään.
Naiset sotilastehtävissä myös vähentävät seksuaalista häirintää ja raiskauksia. Yhdessä työskentely opettaa myös tehtävissä työskenteleviä miehiä tasa-arvoisempaan kohtaamiseen ja kanssakäymiseen. Naiset opitaan näkemään vertaisena, ei uhrina.
Puolustuksen ja rauhan turvaamisen osalta, asevelvollisuuden tulee olla olla resurssien hyödyntämisen ja parhaan lopputuloksen saamisen osalta myös tasa-arvo kysymys.
Elina Lappalainen Kirjoittaja on maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta kiinnostunut reservinupseeri, äiti sekä luottamushenkilö
Minusta on vanhemmiten tullut hyvinkin kiinnostunut erilaisten valtarakenteiden vaikutuksista. Siis siitä miten asenteet, historia, erilaiset tukijärjestelmät, sanat sekä ympäristöstä saadut mallit ja sanattomat viestit vaikuttavat meidän kaikkien asenteisiimme – ja ennen kaikkea valintoihimme. Tavoittelenko lentäjän vai lentoemännän uraa? Tai jääkö yrittäjäpariskunnasta lapsia kotiin hoitamaan äiti vai isä?
Se mitä sanomme omaksi valinnaksi, onkin oikeastaan monen asian loppusumma. Näin on sekä useimmiten ammatinvalintakysymyksissä että myös perhevapaiden jakaantumisessa naisten ja miesten kesken.
Yksittäisen ihmisen arjessa ja elämässä valintoja tehdään loppujen lopuksi hetkessä ja siksi etenkin perhevapaisiin liittyvät keskustelut – tai vaatimukset kotihoidontuen poistamisesta – aiheuttavat suuria tunteita ja vastustusta.
Jokaisella meistä on oma elämänkatsomus ja näkemys siitä, miten asioiden toivoisi menevän – ja toisaalta miten asioiden myös näkee vaikuttavan omaan elämään. Ei kukaan halua myöntää, että omat tai oman perheen valinnat olisivat jonkun muun kuin heidän itsensä määrittämiä. Tai että jollakin toisella tavalla olisi jopa pärjätty paremmin. Haluamme esittää, että valinnat ovat aina omissa käsissämme.
Näen itse erittäin vahvasti, että niin kotihoidontukijärjestelmä, vain miehiä koskeva asevelvollisuus kuin yhtälailla amerikasta meille ajautunut tapa pitää BabyShowereita vaikuttavat kaikki tapaamme ajatella naisista ja miehistä. Me olemme oppineet ajattelemaan – ja välillä pidämme tuosta opitusta ajattelusta myös kynsin ja hampain kiinni – että naiset ovat lempeitä, hoivaavia ja miehet niitä joiden pitää pysytellä kauempana pesäänsä puolustamassa.
Näetkö sinä samoin?
Asenteissa on paljon olettamusta siitä, että miesten palkat ovat ja pysyvät parempina, koska naiset itse valitsevat erilaiset ammatit. Tai, että naiset haluavat jäädä kotiin vuosiksi oman työelämän kustannuksella. Talouden ja varhaiskasvatuksen osalta puhutaan siitäkin ettei matalapalkkaisten naisten työpanosta tarvita työmarkkinoilla, koska tällöin varhaiskasvatuksen kulut kasvaisivat ja tilanne olisi taloudellisesti jopa yhteiskunnan osalta huonompi. Puhutaan ”äitien tekemän kotityön arvostuksen puuttumisesta”, vaikka arvostuksen puutteen voisi mitata myös sillä ettei naisten roolia yhteiskunnan työelämässä ja miesten roolia lapsia ja kotia hoitamassa arvosteta.
Miksei juuri kukaan puhu siitä, että kotiinjäävät matalapalkkaiset naiset voisivatkin olla juuri se innovaatiopankki, jota hyödyntämällä Suomi lähtisi uuteen nousuun?
Naisten ja etenkin matalapalkkaisten suurempi osuus vanhempainvapaiden ja etenkin kotihoidontuen saajista ei tarkoita eikä saa tarkoittaa sitä että jokin valinta, sukupuoli tai lapset merkitsisivät koko loppuelämän matalaa palkkatasoa.
Suomessa on kautta aikojen uskottu siihen, ettei ole niin pientä torppaa etteikö sieltä voisi maisteriksi ja herraksi päästä.
Samaan aikaan silti näköalattomuutemme johdosta usko lapsia kotona hoitavien matalapalkkaisten naisten urakehitykseen huutaa poissaolollaan. Ei uskota eikä edes haluta nähdä sellaista vaihtoehtoa, että alle kouluikäisten lastenhoidon joustavampi ja tasaisempi jakautuminen vanhempien kesken mahdollistaisi jatkossakin lapsille aikaa vanhempien kanssa, antaen kuitenkin samalla myös naisten palkkakehitykselle kasvun mahdollisuuden.
Rakenteita muuttamalla voimme vaikuttaa paljonkin siihen millaisia ratkaisuja perheet päätyvät itse tekemään.
Yksi mahdollisuus muuttaa asenteita ja taloudellista näkökulmaa, olisi alkaa järjestää myös vauvakutsujen tapaan tuoreille äideille BusinessShowereita, joissa vauvatavaroiden sijaan annettaisiinkin tukea oman yrityksen perustamiseen, starttirahaa, omaa osaamista, vinkkejä ja työkaluja.
… ja jos varsinaiset vauvakutsut pidettäisiinkin tuoreille iseille, niin että vauvatavaroiden lisäksi annettaisiin nimenomaan tukea ja rohkeutta pidempiin perhevapaisiin ja työstä irtautumiseen.
Elina Lappalainen Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti, työntekijä, luottamushenkilö ja yrittäjä
Mielessä pyörii miljoona kysymystä. Yksi isoimmista kysymyksistä tällä hetkellä on, olisiko meistä sijaisperheeksi. Jonkinlainen vastaus pitäisi myös saada tammikuuhun mennessä, silloin nimittäin on sijaisvanhemmuuteen suunnatun PRIDE-valmennuksen loppuarviointi. Se käydään yhdessä kahden sosiaalityöntekijän ja meidän kanssamme.
Prosessi jo tähän pisteeseen on ollut melko pitkä ja PRIDE-valmennuksessa käytävien tehtävien seassa on paljon hyviä aiheeseen liittyviä kysymyksiä, joiden pitäisi auttaa vastauksen muodostumisessa.
Ajatus sijais- ja adoptiovanhemmuudesta oli mielessä ensimmäisiä kertoja jo teini-iässä. Olin melko varma siitä, että haluaisin tarjota kodin useammalle lapselle – ja toisaalta melko varma siitä etten omia geenejäni halua siirtää eteen päin. Toisaalta podin erittäin pahaa vauvakuumetta jo 16-vuotiaasta asti ja kun parikymppisenä löysin nykyisen puolisoni, jolla oli samanlaiset ajatukset perheestä nuorena, ei silloin edes pohdittu muuta kuin biologisia lapsia. Joten heillä oli lupa tulla.
Osa teistä tietää tarinamme ja tännekin siitä varmasti kirjoittelen enemmän, mutta vaikeuksien kautta saimme lapsemme. Nuorin on nyt esikoulussa, toisiksi nuorin ekaluokalla ja vanhin neljännellä.
Lapsemme ovat kaivanneet myös lisää sisaruksia ja etenkin kuopuksen syntymän jälkeen lasten vauvatoiveet olivat monta vuotta lähes päivittäisiä. Kuopuksen syntymän (kolmannen pystysektion) yhteydessä minulle tehtiin sterilisaatio. (Siitä lisää toiste.) Lapsille onkin puhuttu koko kuopuksen elämän ajan, että mikäli meille joskus lisää lapsia tulisi, lapsi olisi sijaislapsi.
Ollaan puhuttu siis viimeiset kuusi vuotta myös melko avoimesti sijaislapsista ja erilaisten lasten kotioloista. Siitäkin, että kaikkien kotona ei ole ruokaa, eikä vanhemmat välttämättä huolehdi lapsistaan. Siitä, että on alkoholismia, huumeita, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia, joiden vuoksi lapset jäävät vaille hoivaa, ruokaa ja turvallista aikuista.
Lapsille on syntynyt myös melko hyvä kuva siitä, että sijaisvanhempia tarvitaan koska todella monet lapset tarvitsisivat turvallisen kodin ja perheen. Ja että sijaissisarus olisi ihan samalla tavalla perhettä – vaikka hänellä olisi myös sijaisperheen lisäksi mahdollisia muita sukulaisia tai perheenjäseniä.
Lapsillamme on kaikilla erilaisia toiveita, jotka esim. liittyvät sijaislapsen ikään. Vauvatoiveitakin on, mutta ne olemme torpanneet. Siihen meistä ei enää ole. Vauvavuodet vaativat veronsa ja jättivät jälkensä. Yksi toivoo kaksivuotiasta, yksi oman ikäistä. Yleensä sijaislasten osalta toivotaan, että he tulisivat perheen nuorimmaisiksi. Näin sisarusjärjestys ja suhde uuteen sisarukseen perheen nuorimpana ja uutena tulokkaana säilyisi enemmän luonnollisena. Lasten iän osalta yksi tavoite sijoituksissa on myös, että lapsi voisi biologisesti olla iältään sijaisvanhempiensa lapsi.
Ajatus sijaislapsesta on siis kypsynyt pitkään ja perheessä tuntuisi olevan myös paikka vielä yhdelle. Nyt myös kun lapset on isompia ja elämä on monilta osin vakaammalla pohjalla, myös taloudellisesti, tuntuu olevan se hetki kun tämä voisi olla ajankohtaista. Toisaalta on myös tunne, että joko nyt tai sitten ei koskaan.
Olen lukenut aiheesta paljonkin ja keväällä päätimme ottaa yhteyttä järjestöihin, jotka sijaisvanhemmuuteen valmentavia PRIDE-koulutuksia järjestävät. SOS-lapsikylän toiminta vaikutti parhaimmalta kaikin puolin. He myös soittelivat perään, kyselivät ja olivat kiinnostuneita ja halusivat tulla käymään kotikäynnille. Niinpä tapasimme SOS-lapsikylän sosiaalityöntekijän koko perheemme kanssa ensimmäisen kerran kesäkuussa. Vaihdoimme ajatuksia enemmän ja vähemmän ja päätimme tulla mukaan elokuussa alkavaan PRIDE-valmennukseen.
Ensimmäinen koulutusjakso on pidetty, kotitehtäviä sekä infopaketteja saatu ja viranomaisille erilaisia todistuksia hommattu. Kysymyksiä on edelleen pää täynnä, enkä tiedä vielä mikä on tammikuun loppuarviointikeskustelu tulos, mutta toivon että tämä innostaisi myös mahdollisimman monia muita PRIDE-koulutuksen pariin ja miettimään kysymystä oman perheen kohdalle.
Mukavaa viikonloppua. Kysymyksiä saa esittää ja voisin niihin toisessa blogitekstissä vaikka vastaillakin.
Kun nyt on taas viime päivät seurannut keskustelua anteeksi pyytämisestä, nousee väkisin mieleen myös anteeksi pyytämiseen liittyvät kasvatuskeskustelut. Koen, että nyt anteeksi pyyntöä ovat paheksuneet nimenomaan ne, jotka taas kasvatuskeskusteluissa vaativat ja pakottavat lasta pyytämään anteeksi, vaikkei lapsi itse sitä edes tahtoisi. Se tuntuu melko ristiriitaiselta.
Kun joitakin vuosia sitten luin keskustelua lasten anteeksipyytämisestä hiekkalaatikolla, en tuolloin tiennyt joutuvani vastaavaan tilanteeseen hiekkalaatikolla vielä saman päivän aikana.
Kaikilla on varmasti jonkinlainen oma käsitys anteeksipyytämisestä ja sen opettamisesta lapsille. Käsitykset juontavat juurensa monesti myös omaan lapsuuteen ja joko niihin juurtuneisiin tapoihin tai lapsuuden kokemuksien vuoksi hyväksi tai huonoksi todettuihin malleihin.
Tuolloin olin erään nettikeskustelijan kanssa samaa mieltä siitä, ettei (pientä) lasta voi pakottaa pyytämään anteeksi eikä se opeta lapselle mitään. Eri mieltä olin kumminkin siitä, täytyykö vanhemman pyytää muilta anteeksi lapsensa puolesta. Mielestäni pitää, sillä lapsi oppii ottamalla mallia aikuisesta. Siksi on hyvä opettaa mallia näyttäen, että pyytää itse anteeksi. Niin silloin kun on itse käyttäytynyt huonosti lasta kohtaan kuin silloinkin, kun lapsi on toiminut väärin jotakuta toista kohtaan. Toki se on kohteliasta myös sille toiselle osapuolelle. Näin koen vieläkin. Se on kohteliasta, tarkoitti sitä tai ei.
Vaan tosi paikan tullen anteeksi pyytäminen ei välttämättä olekaan niin yksinkertaista ja helppoa. Ei teekään niin kuin pitäisi tai on itse opettanut.
Juttelimme ja istuimme tuolloin erään tutun äidin kanssa hiekkalaatikon reunalla kuopusten leikkiessä laatikolla ja isompien hivenen kauempana, kun huomasin keskimmäisen (tuolloin n. kaksivuotias) pyytävän anteeksi ja halaavan tuon toisen äidin itkevää isompaa lasta. Katsoin hetken ja kysyin mitä tapahtui. Samalla toinen äiti huomasi lapsensa itkevän ja pyysi lastaan syliin. Keskimmäiseni oli huitaissut pyöriessään vahingossa lasta oksalla kasvoihin.
Tunnen lapseni. Tiedän miten he reagoivat ja käyttäytyvät esim. riitatilanteessa tai vahingoittaessaan toista tahallaan tai vahingossa. Tunnen keskimmäiseni. Hän oli aidosti pahoillaan. En suuttunut, kysyin mitä tapahtui. Toinen äiti katsoi minua vihaisesti koko ajan. Otin lapseni syliin, sillä tiedän hänen olevan omatoimisuuden, menevyyden ja rohkeuden lisäksi herkkä ja tunteellinen. Rakas, joka toisinaan suree tuntejakin sitä, että on satuttanut toista vahingossa tai sitä että hänelle on korotettu ääntä. Tiedän myös, milloin hän suojelee itseään noilta tunteilta ja koittaa olla kuin ei mitään olisikaan. Ja minähän näin. Minä näin, että hän oli pahoillaan. Halusin pitää sylissä ja kuunnella josko hän haluaisi kertoa vielä mitä tapahtui, ettei asia jää puolin ja toisin vaivaamaan. Ja päästin hänet leikkimään.
Kun palasin hiekkalaatikon reunalle, jouduin toisen äidin puhutteluun ja sain kuulla kunniani siitä, kuinka lapset täytyy opettaa pyytämään anteeksi. Myönnän että tässä vaiheessa en todellakaan osannut kommunikoida järkevästi. Menin lukkoon ja tuli jälleen olo, etten yhtään kaipaa hiekkalaatikon reunalla istumista ja väkisin juttelemista sellaisten vanhempien kanssa, joiden kanssa ajattelen kasvatusasioista niin eri tavalla. Se on ihan pirun ahdistavaa ja saa verenpaineen nousemaan.
Kommentoin kyllä takaisin. Enkä mitenkään rakentavasti. Enkä todellakaan pahoitellut toiselle vanhemmalle lapseni käytöstä, vaikka juuri niin olin aamulla itse toiseen keskusteluun kirjoittanut. Tuntui siltä, että pikemminkin se toinen vanhempi oli anteeksipyynnön velkaa. Jatkoimme kumminkin keskustelua. Keskustelua omista periaatteista ja ajatuksista anteeksipyynnön takana. Jatkoimme sitä melko pitkään ennen kuin tuli edes puhetta siitä, että keskimmäiseni oli pyytänyt anteeksi ja halannut. Oli ollut aidosti pahoillaan.
Niin. Kun ei anteeksipyyntö ole minusta pääpointti, vaan oppi, keskusteleminen, kuuntelu, toisen huomioiminen. Sana ”anteeksi” on lopulta vain pieni osa tuota. Minusta se vähiten merkityksellisin, jos toinen elein ja tuntein osoittaa jo olevansa pahoillaan ja haluavansa auttaa.
Jatkoimme myöhemmin hiukan vielä samalla aiheella keskittyen enemmän omiin lapsuuden kokemuksiin anteeksipyynnön osalta. Ja ehkä löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen siitä ettei se sana ratkaise eikä pakottamalla sanomaan ”anteeksi” voi opettaa pahoillaan olemista. Se on vanhempien malli ja esimerkki, joka opettaa. Jos vanhemmat vain pakottavat pyytämään anteeksi, ja lapsi sen ”oppii”, on vaikeaa aikuisena, kun kukaan ei ole käskemässä vieressä ”sano anteeksi”. Sen taidon joutuu itse opettelemaan uudelleen.
Mutta jos on vanhemmat, jotka myös itse ovat pahoillaan ja aidosti pyytävät anteeksi omilta lapsiltaankin, se opettaa taitoja, jotka säilyvät vielä pitkälle aikuisikään. Ja silloin ymmärtää anteeksipyynnön syvemmän merkityksen. Se ei olekaan enää vain sana, joka sanotaan pakosta. Jossain muiden määräämässä tilanteessa. Se on sana, joka tulee kun on oikeasti pahoillaan sattuipa sitten mitä tahansa ja olipa itse syyllinen tai ei. Ja sellaisen sanominen on aina oikein, kun joku sitä anteeksipyyntöä kaipaa. Oli sitten minkä ikäinen tai millaisessa asemassa tahansa.
Osaan pyytää anteeksi lapsiltani. Muiden osalta se on minulle edelleen tosi paikan tullen hankalaa, vaikka muuta väittäisi. Ja olen siitä pahoillani.
Elina
Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti, joka yrittää ratkoa arjen haasteita ja kasvaa yhdessä puolison ja lastensa kanssa.
