Suomi kasvuun muuttamalla vauvakutsut startup-tapahtumiksi

Minusta on vanhemmiten tullut hyvinkin kiinnostunut erilaisten valtarakenteiden vaikutuksista. Siis siitä miten asenteet, historia, erilaiset tukijärjestelmät, sanat sekä ympäristöstä saadut mallit ja sanattomat viestit vaikuttavat meidän kaikkien asenteisiimme – ja ennen kaikkea valintoihimme. Tavoittelenko lentäjän vai lentoemännän uraa? Tai jääkö yrittäjäpariskunnasta lapsia kotiin hoitamaan äiti vai isä?

Se mitä sanomme omaksi valinnaksi, onkin oikeastaan monen asian loppusumma. Näin on sekä useimmiten ammatinvalintakysymyksissä että myös perhevapaiden jakaantumisessa naisten ja miesten kesken.

Yksittäisen ihmisen arjessa ja elämässä valintoja tehdään loppujen lopuksi hetkessä ja siksi etenkin perhevapaisiin liittyvät keskustelut – tai vaatimukset kotihoidontuen poistamisesta – aiheuttavat suuria tunteita ja vastustusta.

Jokaisella meistä on oma elämänkatsomus ja näkemys siitä, miten asioiden toivoisi menevän – ja toisaalta miten asioiden myös näkee vaikuttavan omaan elämään. Ei kukaan halua myöntää, että omat tai oman perheen valinnat olisivat jonkun muun kuin heidän itsensä määrittämiä. Tai että jollakin toisella tavalla olisi jopa pärjätty paremmin. Haluamme esittää, että valinnat ovat aina omissa käsissämme.

Näen itse erittäin vahvasti, että niin kotihoidontukijärjestelmä, vain miehiä koskeva asevelvollisuus kuin yhtälailla amerikasta meille ajautunut tapa pitää BabyShowereita vaikuttavat kaikki tapaamme ajatella naisista ja miehistä. Me olemme oppineet ajattelemaan – ja välillä pidämme tuosta opitusta ajattelusta myös kynsin ja hampain kiinni – että naiset ovat lempeitä, hoivaavia ja miehet niitä joiden pitää pysytellä kauempana pesäänsä puolustamassa.

Näetkö sinä samoin?

Asenteissa on paljon olettamusta siitä, että miesten palkat ovat ja pysyvät parempina, koska naiset itse valitsevat erilaiset ammatit. Tai, että naiset haluavat jäädä kotiin vuosiksi oman työelämän kustannuksella. Talouden ja varhaiskasvatuksen osalta puhutaan siitäkin ettei matalapalkkaisten naisten työpanosta tarvita työmarkkinoilla, koska tällöin varhaiskasvatuksen kulut kasvaisivat ja tilanne olisi taloudellisesti jopa yhteiskunnan osalta huonompi. Puhutaan ”äitien tekemän kotityön arvostuksen puuttumisesta”, vaikka arvostuksen puutteen voisi mitata myös sillä ettei naisten roolia yhteiskunnan työelämässä ja miesten roolia lapsia ja kotia hoitamassa arvosteta.

Miksei juuri kukaan puhu siitä, että kotiinjäävät matalapalkkaiset naiset voisivatkin olla juuri se innovaatiopankki, jota hyödyntämällä Suomi lähtisi uuteen nousuun?

Naisten ja etenkin matalapalkkaisten suurempi osuus vanhempainvapaiden ja etenkin kotihoidontuen saajista ei tarkoita eikä saa tarkoittaa sitä että jokin valinta, sukupuoli tai lapset merkitsisivät koko loppuelämän matalaa palkkatasoa. 

Suomessa on kautta aikojen uskottu siihen, ettei ole niin pientä torppaa etteikö sieltä voisi maisteriksi ja herraksi päästä.

Samaan aikaan silti näköalattomuutemme johdosta usko lapsia kotona hoitavien matalapalkkaisten naisten urakehitykseen huutaa poissaolollaan. Ei uskota eikä edes haluta nähdä sellaista vaihtoehtoa, että alle kouluikäisten lastenhoidon joustavampi ja tasaisempi jakautuminen vanhempien kesken mahdollistaisi jatkossakin lapsille aikaa vanhempien kanssa, antaen kuitenkin samalla myös naisten palkkakehitykselle kasvun mahdollisuuden.

Rakenteita muuttamalla voimme vaikuttaa paljonkin siihen millaisia ratkaisuja perheet päätyvät itse tekemään.

Yksi mahdollisuus muuttaa asenteita ja taloudellista näkökulmaa, olisi alkaa järjestää myös vauvakutsujen tapaan tuoreille äideille BusinessShowereita, joissa vauvatavaroiden sijaan annettaisiinkin tukea oman yrityksen perustamiseen, starttirahaa, omaa osaamista, vinkkejä ja työkaluja.

… ja jos varsinaiset vauvakutsut pidettäisiinkin tuoreille iseille, niin että vauvatavaroiden lisäksi annettaisiin nimenomaan tukea ja rohkeutta pidempiin perhevapaisiin ja työstä irtautumiseen.

Elina Lappalainen
 Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti,
 työntekijä, luottamushenkilö ja yrittäjä

Ps. Lue myös blogiteksti: Olisiko meistä sijaisvanhemmiksi?

Olisiko meistä sijaisperheeksi?

Sijaisvanhemmuus

Mielessä pyörii miljoona kysymystä. Yksi isoimmista kysymyksistä tällä hetkellä on, olisiko meistä sijaisperheeksi. Jonkinlainen vastaus pitäisi myös saada tammikuuhun mennessä, silloin nimittäin on sijaisvanhemmuuteen suunnatun PRIDE-valmennuksen loppuarviointi. Se käydään yhdessä kahden sosiaalityöntekijän ja meidän kanssamme. 

Prosessi jo tähän pisteeseen on ollut melko pitkä ja PRIDE-valmennuksessa käytävien tehtävien seassa on paljon hyviä aiheeseen liittyviä kysymyksiä, joiden pitäisi auttaa vastauksen muodostumisessa.

Ajatus sijais- ja adoptiovanhemmuudesta oli mielessä ensimmäisiä kertoja jo teini-iässä. Olin melko varma siitä, että haluaisin tarjota kodin useammalle lapselle – ja toisaalta melko varma siitä etten omia geenejäni halua siirtää eteen päin. Toisaalta podin erittäin pahaa vauvakuumetta jo 16-vuotiaasta asti ja kun parikymppisenä löysin nykyisen puolisoni, jolla oli samanlaiset ajatukset perheestä nuorena, ei silloin edes pohdittu muuta kuin biologisia lapsia. Joten heillä oli lupa tulla.

Osa teistä tietää tarinamme ja tännekin siitä varmasti kirjoittelen enemmän, mutta vaikeuksien kautta saimme lapsemme. Nuorin on nyt esikoulussa, toisiksi nuorin ekaluokalla ja vanhin neljännellä. 

Lapsemme ovat kaivanneet myös lisää sisaruksia ja etenkin kuopuksen syntymän jälkeen lasten vauvatoiveet olivat monta vuotta lähes päivittäisiä.  Kuopuksen syntymän (kolmannen pystysektion) yhteydessä minulle tehtiin sterilisaatio. (Siitä lisää toiste.) Lapsille onkin puhuttu koko kuopuksen elämän ajan, että mikäli meille joskus lisää lapsia tulisi, lapsi olisi sijaislapsi.

Ollaan puhuttu siis viimeiset kuusi vuotta myös melko avoimesti sijaislapsista ja erilaisten lasten kotioloista. Siitäkin, että kaikkien kotona ei ole ruokaa, eikä vanhemmat välttämättä huolehdi lapsistaan. Siitä, että on alkoholismia, huumeita, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia, joiden vuoksi lapset jäävät vaille hoivaa, ruokaa ja turvallista aikuista.

Lapsille on syntynyt myös melko hyvä kuva siitä, että sijaisvanhempia tarvitaan koska todella monet lapset tarvitsisivat turvallisen kodin ja perheen. Ja että sijaissisarus olisi ihan samalla tavalla perhettä – vaikka hänellä olisi myös sijaisperheen lisäksi mahdollisia muita sukulaisia tai perheenjäseniä.

Lapsillamme on kaikilla erilaisia toiveita, jotka esim. liittyvät sijaislapsen ikään. Vauvatoiveitakin on, mutta ne olemme torpanneet. Siihen meistä ei enää ole. Vauvavuodet vaativat  veronsa ja jättivät jälkensä. Yksi toivoo kaksivuotiasta, yksi oman ikäistä. Yleensä sijaislasten osalta toivotaan, että he tulisivat perheen nuorimmaisiksi. Näin sisarusjärjestys ja suhde uuteen sisarukseen perheen nuorimpana ja uutena tulokkaana säilyisi enemmän luonnollisena. Lasten iän osalta yksi tavoite sijoituksissa on myös, että lapsi voisi biologisesti olla iältään sijaisvanhempiensa lapsi.

Ajatus sijaislapsesta on siis kypsynyt pitkään ja perheessä tuntuisi olevan myös paikka vielä yhdelle. Nyt myös kun lapset on isompia ja elämä on monilta osin vakaammalla pohjalla, myös taloudellisesti, tuntuu olevan se hetki kun tämä voisi olla ajankohtaista. Toisaalta on myös tunne, että joko nyt tai sitten ei koskaan.

Olen lukenut aiheesta paljonkin ja keväällä päätimme ottaa yhteyttä järjestöihin, jotka sijaisvanhemmuuteen valmentavia PRIDE-koulutuksia järjestävät. SOS-lapsikylän toiminta vaikutti parhaimmalta kaikin puolin. He myös soittelivat perään, kyselivät ja olivat kiinnostuneita ja halusivat tulla käymään kotikäynnille. Niinpä tapasimme SOS-lapsikylän sosiaalityöntekijän koko perheemme kanssa ensimmäisen kerran kesäkuussa. Vaihdoimme ajatuksia enemmän ja vähemmän ja päätimme tulla mukaan elokuussa alkavaan PRIDE-valmennukseen. 

Ensimmäinen koulutusjakso on pidetty, kotitehtäviä sekä infopaketteja saatu ja viranomaisille erilaisia todistuksia hommattu. Kysymyksiä on edelleen pää täynnä, enkä tiedä vielä mikä on tammikuun loppuarviointikeskustelu tulos, mutta toivon että tämä innostaisi myös mahdollisimman monia muita PRIDE-koulutuksen pariin ja miettimään kysymystä oman perheen kohdalle.

Mukavaa viikonloppua. Kysymyksiä saa esittää ja voisin niihin toisessa blogitekstissä vaikka vastaillakin.

Ystävällisin terveisin, Elina