Minusta on vanhemmiten tullut hyvinkin kiinnostunut erilaisten valtarakenteiden vaikutuksista. Siis siitä miten asenteet, historia, erilaiset tukijärjestelmät, sanat sekä ympäristöstä saadut mallit ja sanattomat viestit vaikuttavat meidän kaikkien asenteisiimme – ja ennen kaikkea valintoihimme. Tavoittelenko lentäjän vai lentoemännän uraa? Tai jääkö yrittäjäpariskunnasta lapsia kotiin hoitamaan äiti vai isä?
Se mitä sanomme omaksi valinnaksi, onkin oikeastaan monen asian loppusumma. Näin on sekä useimmiten ammatinvalintakysymyksissä että myös perhevapaiden jakaantumisessa naisten ja miesten kesken.
Yksittäisen ihmisen arjessa ja elämässä valintoja tehdään loppujen lopuksi hetkessä ja siksi etenkin perhevapaisiin liittyvät keskustelut – tai vaatimukset kotihoidontuen poistamisesta – aiheuttavat suuria tunteita ja vastustusta.
Jokaisella meistä on oma elämänkatsomus ja näkemys siitä, miten asioiden toivoisi menevän – ja toisaalta miten asioiden myös näkee vaikuttavan omaan elämään. Ei kukaan halua myöntää, että omat tai oman perheen valinnat olisivat jonkun muun kuin heidän itsensä määrittämiä. Tai että jollakin toisella tavalla olisi jopa pärjätty paremmin. Haluamme esittää, että valinnat ovat aina omissa käsissämme.
Näen itse erittäin vahvasti, että niin kotihoidontukijärjestelmä, vain miehiä koskeva asevelvollisuus kuin yhtälailla amerikasta meille ajautunut tapa pitää BabyShowereita vaikuttavat kaikki tapaamme ajatella naisista ja miehistä. Me olemme oppineet ajattelemaan – ja välillä pidämme tuosta opitusta ajattelusta myös kynsin ja hampain kiinni – että naiset ovat lempeitä, hoivaavia ja miehet niitä joiden pitää pysytellä kauempana pesäänsä puolustamassa.
Näetkö sinä samoin?
Asenteissa on paljon olettamusta siitä, että miesten palkat ovat ja pysyvät parempina, koska naiset itse valitsevat erilaiset ammatit. Tai, että naiset haluavat jäädä kotiin vuosiksi oman työelämän kustannuksella. Talouden ja varhaiskasvatuksen osalta puhutaan siitäkin ettei matalapalkkaisten naisten työpanosta tarvita työmarkkinoilla, koska tällöin varhaiskasvatuksen kulut kasvaisivat ja tilanne olisi taloudellisesti jopa yhteiskunnan osalta huonompi. Puhutaan ”äitien tekemän kotityön arvostuksen puuttumisesta”, vaikka arvostuksen puutteen voisi mitata myös sillä ettei naisten roolia yhteiskunnan työelämässä ja miesten roolia lapsia ja kotia hoitamassa arvosteta.
Miksei juuri kukaan puhu siitä, että kotiinjäävät matalapalkkaiset naiset voisivatkin olla juuri se innovaatiopankki, jota hyödyntämällä Suomi lähtisi uuteen nousuun?
Naisten ja etenkin matalapalkkaisten suurempi osuus vanhempainvapaiden ja etenkin kotihoidontuen saajista ei tarkoita eikä saa tarkoittaa sitä että jokin valinta, sukupuoli tai lapset merkitsisivät koko loppuelämän matalaa palkkatasoa.
Suomessa on kautta aikojen uskottu siihen, ettei ole niin pientä torppaa etteikö sieltä voisi maisteriksi ja herraksi päästä.
Samaan aikaan silti näköalattomuutemme johdosta usko lapsia kotona hoitavien matalapalkkaisten naisten urakehitykseen huutaa poissaolollaan. Ei uskota eikä edes haluta nähdä sellaista vaihtoehtoa, että alle kouluikäisten lastenhoidon joustavampi ja tasaisempi jakautuminen vanhempien kesken mahdollistaisi jatkossakin lapsille aikaa vanhempien kanssa, antaen kuitenkin samalla myös naisten palkkakehitykselle kasvun mahdollisuuden.
Rakenteita muuttamalla voimme vaikuttaa paljonkin siihen millaisia ratkaisuja perheet päätyvät itse tekemään.
Yksi mahdollisuus muuttaa asenteita ja taloudellista näkökulmaa, olisi alkaa järjestää myös vauvakutsujen tapaan tuoreille äideille BusinessShowereita, joissa vauvatavaroiden sijaan annettaisiinkin tukea oman yrityksen perustamiseen, starttirahaa, omaa osaamista, vinkkejä ja työkaluja.
… ja jos varsinaiset vauvakutsut pidettäisiinkin tuoreille iseille, niin että vauvatavaroiden lisäksi annettaisiin nimenomaan tukea ja rohkeutta pidempiin perhevapaisiin ja työstä irtautumiseen.
Elina Lappalainen
Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti,
työntekijä, luottamushenkilö ja yrittäjä
Ps. Lue myös blogiteksti: Olisiko meistä sijaisvanhemmiksi?
